Mitä yhteistä on jalkapallolla, eduskunnalla ja opettajilla? Omassa päässä näistä tuli yhdistelmä, joka muistutti siitä, miten mallit siirtyvät lapsille, tahdomme tai emme. Koulussa opettajalla on kasvattajana vastuu omasta mallistaan. Jatkan siis edellisen kirjoituksen teemaa siitä, mitä opettajuus on, kun koulussa kasvatetaan uusia yhteiskunnan jäseniä.
Olen kyllä harmissani ja joskus huolissaankin siitä, että me aikuiset annamme huonoja malleja ohi tavoitteellisen kasvatuksen. Palataan siis jalkapalloon ja eduskuntaan (miksei laajemmin poliittiseen keskusteluunkin).
Seurasin jonkinverran jalkapallon MM-kisoja. Pelit olivat toisinaan hienojakin, mutta ... Mitä suurempi tähti sen enemmän tuomari oli yleensä väärässä, melkein koskaan kukaan ei ollut tehnyt virheitä ja toisinaan huippupelaajalla näytti olevan lupa olla puolustamatta omaa joukkuettaan. Juniorit oppivat että oman väärän toiminnan voi aina kiistää, ei tarvitse kantaa seurauksia mistään. Ja valehtelu on ok. Vastustajaa voi vahingoittaa, tuomarille voi soittaa suutaan. Kaatumista kannattaa näytellä ja aina sattuu. Jos oma nopeus ei riitä, voi repiä paidasta. Eräs junioripalloilua seuraava totesikin, että on harmi miten paidasta repiminen yms. leviää junioripeleihin. Me kuitenkin tuemme verorahoilla lasten ja nuorten urheilua. Eikö voisi edellyttää, että arvojemme vastainen toiminta kitketään pois lajeista joita tuetaan? Vai ovatko arvot muuttuneet?
Kun katselen joskus tv-lähetyksiä eduskunnan istunnoista, niin kyllä nolottaa. Vähättely, naureskelu ja epäkunnioittava puhe on tavallista. Niin sanottu keskustelu on päälle huutelua ja täydellistä vuorovaikutuksen puutetta. Tämä on sivistymätöntä huonoa käytöstä. No onhan meillä malleja tästä suuresta maailmasta, mutta toki olisi hyviäkin malleja. Millaisia arvoja kansanedustajat, siis he jotka toimivat epäkiúnnioittavasti, tarjoavat seuraavalle sukupolvelle?
Yhteisöjä rakennetaan ja kannatellaan luottamuksen avulla. Luottamus syntyy turvallisuudesta ja osallisuuden tunteesta. Meidän hyvinvointiyhteiskuntamme nojaa luottamukseen. Se rakentuu myös tunteesta, että täällä jokainen huomioi muita ja noudattaa sopimuksia. Tämän nakertamisella on seurauksia.Tulemme opettajiin ja koulun tehtävään kasvattaa kansalaisuuteen. Onpa siinä hommaa! Elämme itsekkyyden, narsisismin aikaa, kuten Liisa Keltikangas-Järvinen on huomauttanut. Ehkä emme aina huomaa tai halua huomata sitä.. Tässä olisi jos tarpeeksi, mutta sitten on tämä aikuisten, usein ihailtujen aikuisten huonot mallit. Eduskuntaa saanee kritisoida ihan huvikseenkin, mutta epäilen että urheiluun liittyvää huonoa mallia ei haluta tunnistaa. Kun lasten urheilu on niin hyvä harrastus...Kyllä toki voi olla ja pitäisi olla.
Ajattelen, että tässä tilanteessa tolkun aikuisille on iso tilaus. Opettajille on ihan annettu tehtäväksi ohjata yhteiskunnan jäsenyyteen. Peruskoulun kasvatustehtävä on yhä tärkeämpi, jos ja kun ei ole enää sellaista yhtenäiskulttuuria joka tukisi lastemme kasvua myönteisellä tavalla. Opettaja on aina ollut ja nyt on yhä enemmän malli aikuisesta joka osaa olla yhteisön jäsen rakentavasti ja on valmis aitoon vuorovaikutukseen. Näin siis halutaan tai ei, sillä mallioppimista ei voi sivuuttaa.
Mallioppiminen näyttää olevan vankasti mukana lapsen kehityksessä. Opettaja antaa mallin omalla käytöksellään. Tästä päädytään siihen, että opettaja kasvattajana on vastuussa omasta käytöksestään erityisen paljon. Täydellinen ei tarvitse olla mutta pitää ainakin yrittää toimia niin kuin oppilailtaan vaatii. Opettajuuden parhaita puolia onkin ihmisenä kasvamisen haaste, itsekasvatuksen tarve. Siinä alue, jossa ei ole koskaan valmis. Siispä ei tarvitse kyllästyä töissä. Ehkäpä melko pitkää kesälomaa voi käyttää näitä miettiessäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti