Yhteisöllisyys ja Nietzsche

Luin aamulla Hesarista Pertti Julkusen kirja-arvostelun Aapo Riihimäen ”Nietzschen arvoitus” kirjasta.
Arvostelija aloitti tyynesti: ”Yliopistomaailmassa on vallalla kirjoittamaton sääntö joka kieltää omien mielipiteiden esittämisen.” Siksi hän katsoi että yliopistomaailman ulkopuolelta tulevalla voisi olla kiinnostavia näkökulmia.
Näin varmaan on, vaikka olen itse aivan yliopistomaailman ulkopuolelta... Omat mielipiteet vaarantavat tieteellisen uskottavuuden. Toisten mielipiteitä sen sijaan saa lainata...

No varsinainen asia on, että tästä sainkin ajatuksen tai pari siitä miksi kasvatustiede ei näytä antavan opettajille kovin paljoin eväitä ryhmän ohjaamiseen ja yhteisöllisyyden tukemiseen.
Kasvatustiede kumminkin käsittelee ryhmäilmiöitä, eikä paneudu yksilötason ilmiöihin kovinkaan paljon (eikö?)
Onko käynyt niin että kasvatuksen ja kasvatusyhteisöjen uusin haasteisiin ei ole voitu vastata yliopistomaailman kovan konseksuksen paineessa? Kasvatustiede etenkin on käsittääkseni pyrkinyt vimmatusti pääsemään eroon ”epämääräisestä” maineestaan. Ilmeisesti on tieteellisempää ja ”hienompaa” käsitellä aiheita jotka ovat kaukana käytännöstä ja/tai sisältävät laskettavia määreitä. Kun omia mielipiteitä ei saa esittää on omien kokemusten käsittely ja jakaminen jäänyt liian vähiin. Ryhmäilmiöiden tunnistamiseen ja ilmiöiden ohjaamiseen liittyvää tietoa tai osaamista ei myöskään ole kovin paljon, ainakaan yliopistomaailmassa. Harvat osaajat toiminevat työnohjaajina tai ihan ovat käytännön työssä. Käytännön ja tieteen paremmasta vuoropuhelusta voisi nousta esiin yhteisöllisyyden edistämisen teemoja kasvatustieteen tutkimusalalla.

Yhteisölisyys on myös eräänlainen ”uskonnollinen” ilmiö. Kuten tässäkin blogissa on tullut todettua yhteisöllisyyteen liittyy messiaanisia odotuksia. Kaikki tuntuvat uskovan sen tärkeyteen ja pelastaviin ominaisuuksiin. Kuitenkin käytännössä yhteisöllisiä rakenteita on vaikea saada aikaan työyhteisöihin tai yhteiskuntaan. Tutkimusta on vähän tai ei ollenkaan ja koulutuksesta ei oikein mikään tieteen ala ota vastuuta. Arvelen että suuri este on puhumatta julkisesti. Nimittäin yhteisöllisyyden ajatus sisältää keskiöönsä jaetun vallan rakenteen. Valtaa on vaikeaa, todella vaikeaa jakaa. Syynä on ennenkaikkea että valtaa ei yleensä haluta oikeasti jakaa. Toissijainen syy on sitten osaamattomuus, rakenteiden kehittymättömyys. Evoluutiomme ei ole suosinut sellaista kehitystä, ainakaan tähän asti. Yhteisön rakentaminen on vaikeaa jos:
a) valtaa ei haluta jakaa b) valtaa ei osata jakaa c) jos vallankäyttöä ei tehdä näkyväksi
Elämme (taas) maailmassa, josta kasvusta, voittamisesta ja vaurastumisesta on tullut tärkeimpiä hyveitä. Näiden arvostelu ei ole muodikasta. Siispä vaikutusvallan ja omien etujen turvaaminen on tärkeää. Tähän ilmapiirin on vaikeaa synnyttää yhteisöllisyyttä.
Jos ei kasvatustiede niin ainakin kasvatusfilosofia voisi kapinoida voimakkaammin ja pyrkiä tekemään tilanne näkyväksi. Vain sitä kautta voidaan kasvattaa seuraavaa, ehkä yhteisöllisempää sukupolvea.

Pitänee lukea tuo kirja.

Yhteisöllisyyden vaarallisuus

Huono yhteisöllisyys

Tämän aamun Hesaria lukiessa tuli taas havaittua että yhteisöllisyys on usein huonoa, vaarallista ja väkivaltaista. Suomi-Venäjä jalkapallomaaottelun yhteydessä heräsi ei-toivottavia aggressiivisia tunteita ja potkittiin (yhteisöllisesti) ihmisiä ilman palloa. Tämmöisiin ilmiöihin tulisi puuttua kritisoiden ja vastatoimin voimakkaasti. Nyt uutisointi on toteavaa ja kohta tämä "kuuluu" lajiin. Sitten yhteisömme esimerkki ja arvo asiassa seuraavalle sukupolvelle on annettu.

Yhteisöllisyyttä kaivataan nykyään joka tuutista lisää. Milloin sitä olisi tarpeeksi ja minkälaista yhteisöllisyyttä tarvitaan, siitä ei yleensä kuule analyysiä. Vielä vähemmän puhutaan siitä miten sitä oikeaa yhteisöllisyyttä tuotetaan.

Yhteisöllisyys on syntynyt varmaan paljolti oman ryhmän etujen valvomiseksi. Meilläkin muistellaan Talvisodan henkeä hyvän yhteisöllisyyden esimerkkinä. Toivottavasti hyvää yhteisöllisyyttä voidaan tuottaa ilman sotaa...

Negatiivinen yhteisöllisyys näyttää olevan voimakasta. Se ruokkii erilaisuuden vieroksuntaa, valtapyrkimyksiä ja kilpailua. Hyvä yhteisöllisyys (sivistynyt, inhimillinen) on ehkä jotain jota ei luontaisesti synny ilman ohjausta ja johtajuutta. Jos/kun näin on, niin entistä selvempää on että myönteisen yhteisöllisyyden tuottamiseksi tarvitaan koulutusta ja korkeaa ammattiosaamista kasvatusyhteisöissä ja tottakai muissakin yhteisöissä.

Kasvatuksen arvot- seminaarin jatko

Kriittisen korkeakoulun http://www.kriittinenkorkeakoulu.fi/ Kasvatuksen arvot seminaari sujui mukavasti. Teemana oli nyt Yhteisöllisyys kasvatuksessa. Paikalla oli tosin vähemmän ihmisiä kuin syksyllä.
Tästä ei pidä vetää johtopäätöstä ettei yhteisöllisyys ole kiinnostava asia. Ilma oli hyvä ja markkinointi aina vaikeaa.

Päivän painavinta asiaa oli mielestäni professori Anja-Riitta Lahikaisen alustus aiheesta Lasten kuulemisen vaikeudesta.
Jo alkuun hän totesi että on mukavaa tulla Kriittisen Korkeakoulun tilaisuuteen, koska saa esiintyä kriittisesti ilman pelkoa tulla lytätyksi. Hänen mukaansa lasten hyvinvoinnista puhuttaessa ei aina haluta kuulla konseksuksen ulkopuolelta tulevia tieteellisiäkään tuloksia. Hän on jo vuosia vetänyt tutkimusryhmää 5-6 vuotiaiden hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä ja median vaikutuksesta lapsiin.
Viesti oli selvää ja osin epämiellyttävää kuultavaa....Tässä muutama poiminto.

1. Lasten hyvinvoinnista kysytään yleensä vanhemmilta tai opettajilta. Lasta itseään kuullaan vain harvoin, vaikka hän olisi pystyvä kuvailemaan tilannettaan. Tästä seuraa tutkimustulosten epäluotettavuutta, koska tutkimusryhmä on havainnut aikuisten selektiivisen huomioinnin lasten suhteen. Kun perustoive on että lapsen asiat ovat hyvin, ne myös nähdään helposti parempana kuin todellisuus on.
2. Lapsi ei kerro murheistaan. Lapsen selviytymisstrategia on unohtaminen ja pahan tunteen kieltäminen. Lapsi haluaa päästä eroon ja unohtaa epämiellyttävät asiat. Siksi hän saattaa kieltää pahan olonsa siitä kysyttäessä.
3. Medialla on suuri merkitys lasten pelkojen ruokkimisessa. Pelottavinta antia on ilmeisesti uutiset, joita vanhemmat eivät tiedosta lapsensa edes katsovan. Tilastoista näkyi hätkähdyttävästi miten tv pelkojen alkulähteenä saa suuren merkityksen. Pahinta on että lapsi jää helposti mediasta syntyvän pelkonsa kanssa yksin. Hän katsoo mediaa yksin ja koettaa selviytyä peloistaan yksi Lasten ja nuorten vanhempiensa kanssa vietettävä aika vähenee koko ajan (kun hyvinvointi lisääntyy, oma huomio)

Nämä seikat liittyvät oleellisesti yhteisöllisyyteen. Paitsi että yhteisöllisyys näyttää olevan mitä suurimmassa määrin yhteiskuntapoliittinen kysymys, niin se on myös perhepoliittinen kysymys. Koti on kasvavan ensimmäinen yhteisömalli. Miten tuetaan perheitä olemaan riittävästi yhdessä?
Toinen seikka on sitten yhteiskunnan ylläpitämän kasvatusjärjestelmän sisältämät yhteisöllisyyden esteet. Byrokratiaan liittyy aina vallankäyttöä ja vallasta ei luovuta. Koulut ovat pääsääntöisesti aikuisten työpaikkoja järjestelyjensä suhteen. Ja miten esimerkiksi opetushallituksessa, opettajien koulutuksessa tai ihan koulujen arjessa kuullaan oppilaita ja vanhempia? Veikkaanpa että opettajien ääni kuuluu eniten.

Omassa esityksessämme raotimme hiukan näitä teemoja. Yleisöstä nousi heti kysymyksiä, jotka edustivat sitä pelkoa että aikuisten, kouluissa työskentelevien ammattihenkilöiden valinnan vapautta rajoitetaan. Yhteisöä synnytetään kuitenkin vain yhteisillä sopimuksilla ja käytännöillä. (Varsinkin kun koulut ovat lähtökohdiltaan keinotekoisia yhteisöjä) Joskus yhteisön yksittäisten jäsenten täytyy joustaa, varsinkin jos on kyse lasten ja nuorten edusta. Sitähän me kasvattajat olemme vaalimassa, eikö?
Totesimme että asian tiimoilta aukeni seminaarin aihe. Varmasti voidaan päästä yhteiseen ymmärrykseen tavoitteiden ja niihin pääsemiseksi tarvittavien toimien sisällöstä ja tärkeydestä. Tarvitaan vain runsaasti keskustelua yhteisöllisessä hengessä.

Oma toiveeni on että voisimme vielä järjestää kasvattajille ja muille kiinnostuneille osallistavan, yhteisöllisen seminaarin jossa keskustelu olisi pääosassa. Tuotettaisiin vaikka kirja...