Väärä tieto on paheneva tauti

 Lapset ja nuoret tarvitsevat suojaa väärältä tiedolta. Siihen ei auta rokotus, vaan vastuullisten aikuisten valistus. Sivistyksen tulevaisuus riippuu paljon siitä, miten tunnistamme faktan propagandasta.

Eilen kuulin, miten erään perheen kaksi rokoteikäistä poikaa olivat ilmoittaneet kotonaan, että eivät ota rokotetta, koska siihen liittyy niin paljon riskejä, joista ei kerrota. Kotona oltiin kauhuissaan. Perusteellisen keskustelun jälkeen mieli onneksi muuttui. Mistä tämmöinen tieto on tullut? Ilmeni että kavereilta ja somesta. Oikeaa tietoakin on paljon, mutta se ei jostain syystä ole niin kiinnostavaa kuin huhut.

Voi olla, että koulu, joka vartio sivistystä, ei ole reagoinut riittävällä nopeudella ja voimalla disinformaation levittämiseen. Sehän tuntuu olevan jopa eräs sodankäynnin muoto ja tapa jolla yhteiskuntien toimivuutta pyritään häiritsemään. Lisäksi on aina "tietäjiä" jotka ajattelevat omaavansa oikean, muilta salatun tiedon. Olenpa minäkin saanut oikoa itselleni esitettyjä "totuuksia".

Onhan tästä ollut puhetta:

Linkki uutiseen

Linkki uutiseen

Tuossa ensimmäisessä Hesarin jutussa toimittaja Pauliina Grönholm esittää: "Etenkin sosiaalisessa mediassa koronarokotuksista liikkuu paljon myös väärää tietoa. Pitäisikö asiaa käsitellä esimerkiksi koulussa?" - No kyllä pitää. Koulun tehtävä on jakaa välineet tiedon hankkimiseksi, ja silloin mediakriittisyys on aikamme tärkein työkalu tiedon lisäämiseksi. Kun tiedon levittäminen on helpompaa kuin koskaan, niin samoin on väärän tiedon, manipuloinnin ja propagandan laita. On hyvin tärkeää että osaamme punnita tietoa ja erottaa mielipitett faktoista.

Lapsiasiainvaltuutettu Elina Pekkarinen korostaa myös, että lapset ja nuoret tarvitsevat asiallista tietoa, jotta voivat päättää esimerkiksi nyt koronarokotuksen ottamisesta. Aikuisten vastuu tiedon jakamisesta on suuri, sillä nuorille on tärkeää, miten kaverit toimivat ja he myös hankkivat paljon tietojaan somesta, joka ei kuitenkaan ole mitenkään journalistisin perustein toimiva ympäristö.

Mediakasvatus, mediakasvatus. Se voi koulussa jäädä yksittäisten opettajien kiinnostuksen varaan kuten kaikki läpäisyperiaatteella käsiteltävä aines. Jos itse ei asiaa tunne läheiseksi tai omaa riittävästi tietoa, voi ajatella että joku toinen opettaja varmaan sitä opettaa. Opettajien täydennyskoulutuksessa ei ole minusta tärkeämpiä aiheita kuin mediakasvatus. Lukutaidosta ei ole hyötyä jos sen seurauksena uskoo että rokotteiden mukana ihmisiin laitetaan seurantasiru. Silloin sivistyksemme edistäjästä tulee sivistyksen taannuttaja. Koulussa ei enää voida tyytyä siihen että annetaan oppimisen välineitä. Yhä enemmän on opetettava sitä, miten niitä käytetään.

Onneksi voi hankkia vastalääkkeitä väärää tietoa vastaan. Käytännöllisen filosofian professori Juha Räikkä on juuri julkaisut kirjansa Salaliittoteorioiden filosofia. Sehän pitää lukea, ihan siksikin että osaan selittää disinformaatioon luottaville, mitä heille on tehty. Sopinee opettajille.

ps. Taitaa olla niin, että monessa koulussa ei enää ole opettajille kirjahyllyä opehuoneessa. Sellaista jossa on ammattikirjallisuutta, kuten nyt vaikka tämä kirja?  Voisihan työnantaja laittaa äänikirjana opettajille?

Ilon kautta töihin!

Tämä tuli mieleen kun näin erään somessa jaetun kirjoituksen. Meille on juurtunut tapa että mediassa käsitellään lukuvuoden alkaessa, loppuessa ja joulun aikaan paljon kouluasioita. Suurimman huomion saavat usein kielteiset uutiset ja keskustelut. Usein nämä kielteiset kirjoitukset tai lausunnot ovat peräisin henkilöiltä, joilla on huonoja koulukokemuksia. Valitettavasti heitäkin on.

Koulukeskusteluissa ovat kaikki asiantuntijoita, kokemusasiantuntijoita nimittäin. Se on eri asia kuin se että todella tuntisi koulutusalaa sisältöjen tai osaamisen kautta. Kaikki koulutus- ja kasvatustyö on vaativaa asiantuntijatyötä, johon Suomessa kohdistuu paljon odotuksia. Onneksi myös opettajat osallistuvat vilkkaasti koulukeskusteluun ja monet ovat vaikuttajia monella tapaa.

Valtava määrä tykkäyksia ja jakoja tuli näköjään opettajilta  facebookissa jaetulle opettaja Tuomas Kaukorannan kirjoitukselle jossa koulu näyttäytyi umpisurkeana. (LINKKI)   Hämmästelen tätä, kun koulukin juuri alkaa. Minä en kauhesti tykännyt, etenkään ajankohdasta. Lukuvuotta ei minusta kannattaisi aloittaa moittimmalla työtään ja työpaikkaansa. Lapsilla on oikeus kohdata opettaja joka rakastaa työtään ja pitää oppilaistaan. Siten on ongelmiakin helpompi kohdata. Kun itse olen kehitysoptimisti, niin tämä on tietenkin helppo sanoa. Loman jälkeen toivon opettajan voivan aloittaa lukuvuoden kuitenkin hyvillä mielin. Opettaja luo tulevaisuutta, johon lapsilla on oikeus suhtautua valoisasti, haasteidenkin keskellä.

Toki voi tehdä työtä innolla, vaikka tiedostaa ongelmat ja puutteita. Kriittinen ajattelu on tarpeen opettajalle, jotta sitä voi opettaa oppilailleen. Kirjoituksella on tietenkin oikeutuksensa. Listassa vain osa oli liian laajoja yleistyksiä ja osa asioita joista olen samaakin mieltä. Vierastan  sitä toisinaan esiintyvää opettajapuhetta, jossa opettaja ja lapset ovat huonosti järjestetyn koulun uhreja. Niinhän ei ole.

En nyt lähde listaa käymään läpi, mutta totean vaan, että kaikki eivät koulussa kärsi tai väsy. Oppilaat tulevat kouluun yleensä mielellään, koska sehän on heidän vertaisjoukkonsa kokoontumispaikka. Aika monet pitävät jopa opetuksesta, oppimisesta ja opettajistaan. Opettajat ovat päässeet tiukan karsinnan  jälkeen unelmauralleen. Haasteita voi toki tulla vastaan, joskus jopa ylittämättömiä. Työn pitää kuitenkin olla palkitsevaa, etenkin koulussa, kaikille. Toivon iloa ja intoa uuteen lukuvuoteen!

Kasvatuskulttuuriprojekti

Kirjaa yritetään kasata kesäkuumalla. Pitäähän sitä jotain huvia olla. 

Pengoin tietokoneelta entisten kirjojen käsikirjoituksia ja löysin kiinnostavan muiston Liisan uralta Kriittisessä Korkeakoulussa: Kasvatuskulttuuriprojektin loppuraportti, (LINKKI) tekijöinä Jukka Husu ja Liisa Raina (2000).  "Hankkeen tavoitteena oli selvittää muutaman pääkaupunkiseudun peruskoulun kasvatuskulttuurin ilmenemismuotoja ja sen perusteella tarjota kouluille tukea koulutuksen ja konsultaation muodossa. Projektilla pyrittiin tukemaan koulujen kasvatusilmapiirin kehittymistä lasten ja nuorten kannalta suotuisaksi ja vähentämään opettajien työssä uupumista. Ulkopuolelta annattavan tuen tavoitteena oli mahdollistaa koulun oma kehittämistyö, jota seurattiin kahden vuoden ajan. Hanke toteutettiin toimintatutkimuksena." Vaikka raportti ei ole niin hirveän vanha, niin voi taas todeta, että samat asiat ovat pyörineet koulun uudistamisen teemoina  jo vuosikymmeniä, ainakin. Raportti voisi olla kirjoitettu eilen. Vai mitä voisi sanoa tästä: 

"Kun puhutaan kasvatuksen arvoista ja ihanteista koulutyössä, joudutaan tarkastelemaan kunkin koulun yhteisöllistä tilaa eli opettajakunnan, koulun muun henkilökunnan ja oppilaiden muodostamaa kasvatusyhteisöä. Vaikuttaa siltä, että monet koulut ovat yhteisöllisesti melko heikosti kehittyneitä. Koulun todellisuus muodostuu pääosin yksittäisten opettajien luokkiensa kanssa tekemästä työstä. Yhteisesti muodostettu käsitys kasvatuksen perusteista, ihanteista, tavoitteista ja menetelmistä puuttuu. Jokainen opettaja toimii henkilökohtaisesti sisäistämiensä arvojen ja ihanteiden varassa, koulutuksen näkökulmasta toki ammattitaitoisesti."

ja

"Koulu ei kehity riittävästi pelkästään luottamalla jokaisen opettajan yksilölliseen kasvuun. Opettajien autonomia onkin useammin eristäytymistä kuin positiivisessa mielessä yksilöllistä toimintaa. Eristäytyminen estää yhteistä kehittymistä, koska hyvät asiat eivät leviä itsestään yhteisössä eikä yhteisö siten voi käyttää hyväkseen jäsentensä osaamista. Kun todellista tietoa toisten kasvattajien työstä ei ole, ei myöskään voida suorittaa yhteistä arviointia. Kasvatustyön idea pelkistyy helposti opetussuunnitelman tekniseen osaan ja pahimmassa tapauksessa oppikirjoihin. Eristäytyminen on yhteisöllisyyden vastakohta. Yhteisöllisyyden sisällä tulee aina olla riittävästi tilaa yksilöllisyydelle ja itsenäisyydelle. Yhteisön tuki mahdollistaa vapaan yrittämisen ilman, että opettaja joutuu suojautumaan esimerkiksi epäonnistumisen ja se ilmitulon pelosta. Yhteisöllisyys ja yksilöllisyys ovat saman kolikon eri puolia. Jos toista korostetaan liikaa, toinen kärsii. (Sahlberg, 1996). Molempia on hoidettava yhtä aikaa ja aktiivisesti. Peruskoulun pedagoginen kehittäminen edellyttää, että

-koulukohtainen kehittäminen ja arviointi tapahtuvat yhteisöllisesti

-kouluihin luodaan yhteisöllisyyttä tukevat keskustelurakenteet

-johtajuutta kehitetään pedagogisen ohjaamisen suuntaan

Koulujen ongelmat eivät johdu opettajien ammattitaidon puutteesta vaan koko toimintakulttuurimme muuttumisesta. Hallinnollisella mallilla ja tiukkoihin tehtäväkuviin perustuvalla työnjaolla ei enää saavuteta niitä tavoitteita, joita tämän päivän institutionaaliselle kasvatustyölle asetetaan. Yhteisöt, jotka elävät vain yksittäisten työntekijöidensä jaksamisen varassa, ovat usein heikkoja ja haavoittuvia. Tällöin ne eivät myöskään kasvatusyhteisöinä kykene tarjoamaan kestävää lähtökohtaa tulevien sukupolvien kasvulle."

Tässä ollaan oman kiinnostuksen ytimessä. Nyt yritämme kirjoittaa hiukan uudesta näkökulmasta koulujen yhteisöllisyydestä kun käytämme mm. termejä sosiaalinen pääoma ja rakenteellinen välinpitämättömyys. Katsotaan mitä tulee ja etenkin haluaako joku julkaista vaikeasti markkinoitavan kirjan :)

Kone-säätiö rahoitti Kasvatuskulttuuriprojektia ensin varhaiskasvatuksen piirissä 1985-1986 ja sitten perusopetuksessa 1997-99. Raportti on laadittu Kone-säätiölle ja koskee tätä jälkimmäistä vaihetta. Maailma on vähän muuttunut. Oma silloinen kouluni oli yksi projektiin osallistuneita. Peruskouluja tuolloin oli vaikea löytää mukaan kun sen sijaan varhaiskasvatuksessa osallistujia oli helppo löytää. Nyt voisi olla (luulen) jo perusopetuksessakin enemmän kouluja, jotka haluavat kehittää työyhteisöään.

Raportissa kerrotaan, miten osallistujakoulut kokivat koulutuksen, jonka tarkoituksena oli kehittää yhteistä tavoitetietoutta ja toimintakulttuuria eli yhteisöllisyyttä. Vaikea rasti, mutta tarpeellinen ja on edelleen tulossa.

Erään rehtorin loppupalautteesta:

"Asennoituminen työtoveriin “mahdollisuutena“ on uskoakseni ihan valtava oivallus koulumaailmassa ja myös meidän koulussamme. Positiivinen uteliaisuus on herännyt opettajien kesken. Ehkäpä olemme myös entistä paremmin huomanneet muidenkin työntekijöiden läsnäolon ja ymmärrämme yhä selvemmin, että opettajien työlle tarvitaan kaikkien tuki ja päinvastoin. Ennen laiminlöimme paljon enemmän aikuisten viihtyvyyttä työpaikalla, nyt kiinnitämme siihenkin enemmän huomiota lisääntyneen yhteistyön ansioista."

Tuossa on jo hieno alku! Jotta koulu toimisi yhteisönä lasten kasvun alustana, pitää opettajien ensin muodostaa yhteisö, jolla on yhteinen tavoite. Sitten on mahdollista liittää yhteisöön oppilaat, kodit ja sidosryhmätkin, kukin omalla roolillaan. Yhä suurenevissa kouluissa on mielestäni huutava tarve perustaa rakenteet, jotka mahdollistavat hyvän yhteisöllisyyden.