Yhteisöllisyyden vaarallisuus

Huono yhteisöllisyys

Tämän aamun Hesaria lukiessa tuli taas havaittua että yhteisöllisyys on usein huonoa, vaarallista ja väkivaltaista. Suomi-Venäjä jalkapallomaaottelun yhteydessä heräsi ei-toivottavia aggressiivisia tunteita ja potkittiin (yhteisöllisesti) ihmisiä ilman palloa. Tämmöisiin ilmiöihin tulisi puuttua kritisoiden ja vastatoimin voimakkaasti. Nyt uutisointi on toteavaa ja kohta tämä "kuuluu" lajiin. Sitten yhteisömme esimerkki ja arvo asiassa seuraavalle sukupolvelle on annettu.

Yhteisöllisyyttä kaivataan nykyään joka tuutista lisää. Milloin sitä olisi tarpeeksi ja minkälaista yhteisöllisyyttä tarvitaan, siitä ei yleensä kuule analyysiä. Vielä vähemmän puhutaan siitä miten sitä oikeaa yhteisöllisyyttä tuotetaan.

Yhteisöllisyys on syntynyt varmaan paljolti oman ryhmän etujen valvomiseksi. Meilläkin muistellaan Talvisodan henkeä hyvän yhteisöllisyyden esimerkkinä. Toivottavasti hyvää yhteisöllisyyttä voidaan tuottaa ilman sotaa...

Negatiivinen yhteisöllisyys näyttää olevan voimakasta. Se ruokkii erilaisuuden vieroksuntaa, valtapyrkimyksiä ja kilpailua. Hyvä yhteisöllisyys (sivistynyt, inhimillinen) on ehkä jotain jota ei luontaisesti synny ilman ohjausta ja johtajuutta. Jos/kun näin on, niin entistä selvempää on että myönteisen yhteisöllisyyden tuottamiseksi tarvitaan koulutusta ja korkeaa ammattiosaamista kasvatusyhteisöissä ja tottakai muissakin yhteisöissä.

Kasvatuksen arvot- seminaarin jatko

Kriittisen korkeakoulun http://www.kriittinenkorkeakoulu.fi/ Kasvatuksen arvot seminaari sujui mukavasti. Teemana oli nyt Yhteisöllisyys kasvatuksessa. Paikalla oli tosin vähemmän ihmisiä kuin syksyllä.
Tästä ei pidä vetää johtopäätöstä ettei yhteisöllisyys ole kiinnostava asia. Ilma oli hyvä ja markkinointi aina vaikeaa.

Päivän painavinta asiaa oli mielestäni professori Anja-Riitta Lahikaisen alustus aiheesta Lasten kuulemisen vaikeudesta.
Jo alkuun hän totesi että on mukavaa tulla Kriittisen Korkeakoulun tilaisuuteen, koska saa esiintyä kriittisesti ilman pelkoa tulla lytätyksi. Hänen mukaansa lasten hyvinvoinnista puhuttaessa ei aina haluta kuulla konseksuksen ulkopuolelta tulevia tieteellisiäkään tuloksia. Hän on jo vuosia vetänyt tutkimusryhmää 5-6 vuotiaiden hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä ja median vaikutuksesta lapsiin.
Viesti oli selvää ja osin epämiellyttävää kuultavaa....Tässä muutama poiminto.

1. Lasten hyvinvoinnista kysytään yleensä vanhemmilta tai opettajilta. Lasta itseään kuullaan vain harvoin, vaikka hän olisi pystyvä kuvailemaan tilannettaan. Tästä seuraa tutkimustulosten epäluotettavuutta, koska tutkimusryhmä on havainnut aikuisten selektiivisen huomioinnin lasten suhteen. Kun perustoive on että lapsen asiat ovat hyvin, ne myös nähdään helposti parempana kuin todellisuus on.
2. Lapsi ei kerro murheistaan. Lapsen selviytymisstrategia on unohtaminen ja pahan tunteen kieltäminen. Lapsi haluaa päästä eroon ja unohtaa epämiellyttävät asiat. Siksi hän saattaa kieltää pahan olonsa siitä kysyttäessä.
3. Medialla on suuri merkitys lasten pelkojen ruokkimisessa. Pelottavinta antia on ilmeisesti uutiset, joita vanhemmat eivät tiedosta lapsensa edes katsovan. Tilastoista näkyi hätkähdyttävästi miten tv pelkojen alkulähteenä saa suuren merkityksen. Pahinta on että lapsi jää helposti mediasta syntyvän pelkonsa kanssa yksin. Hän katsoo mediaa yksin ja koettaa selviytyä peloistaan yksi Lasten ja nuorten vanhempiensa kanssa vietettävä aika vähenee koko ajan (kun hyvinvointi lisääntyy, oma huomio)

Nämä seikat liittyvät oleellisesti yhteisöllisyyteen. Paitsi että yhteisöllisyys näyttää olevan mitä suurimmassa määrin yhteiskuntapoliittinen kysymys, niin se on myös perhepoliittinen kysymys. Koti on kasvavan ensimmäinen yhteisömalli. Miten tuetaan perheitä olemaan riittävästi yhdessä?
Toinen seikka on sitten yhteiskunnan ylläpitämän kasvatusjärjestelmän sisältämät yhteisöllisyyden esteet. Byrokratiaan liittyy aina vallankäyttöä ja vallasta ei luovuta. Koulut ovat pääsääntöisesti aikuisten työpaikkoja järjestelyjensä suhteen. Ja miten esimerkiksi opetushallituksessa, opettajien koulutuksessa tai ihan koulujen arjessa kuullaan oppilaita ja vanhempia? Veikkaanpa että opettajien ääni kuuluu eniten.

Omassa esityksessämme raotimme hiukan näitä teemoja. Yleisöstä nousi heti kysymyksiä, jotka edustivat sitä pelkoa että aikuisten, kouluissa työskentelevien ammattihenkilöiden valinnan vapautta rajoitetaan. Yhteisöä synnytetään kuitenkin vain yhteisillä sopimuksilla ja käytännöillä. (Varsinkin kun koulut ovat lähtökohdiltaan keinotekoisia yhteisöjä) Joskus yhteisön yksittäisten jäsenten täytyy joustaa, varsinkin jos on kyse lasten ja nuorten edusta. Sitähän me kasvattajat olemme vaalimassa, eikö?
Totesimme että asian tiimoilta aukeni seminaarin aihe. Varmasti voidaan päästä yhteiseen ymmärrykseen tavoitteiden ja niihin pääsemiseksi tarvittavien toimien sisällöstä ja tärkeydestä. Tarvitaan vain runsaasti keskustelua yhteisöllisessä hengessä.

Oma toiveeni on että voisimme vielä järjestää kasvattajille ja muille kiinnostuneille osallistavan, yhteisöllisen seminaarin jossa keskustelu olisi pääosassa. Tuotettaisiin vaikka kirja...

Tunnuslukuja

YHTEISÖLISYYDEN TUNNUSLUKUJA eli koolla on merkitystä

Luin hauskan ja mielenkiintoisen jutun yhteisöllisyyden rajoista Mikro pc-lehden verkkosivuilta.
Tietotekniikkaan liittyy paljon mielenkiintoisia näkymiä yhteisöllisyyden ja ylipäätään yhteistyön tekemisestä.
Artikkelissa mainittiin antropologi Robin Dunbarin kehittämä sosiaalisen verkoston suurin koko joka on noin 148 eli pyöristettynä 150. Tätä suurempi verkosto vähentää aivojen toimintakapasiteettia. Artikkelissa todettiin, että monilla alkaa olla Facebookissa yli tämän rajan meneviä kaveriverkostoja. Tällöin joutuu käyttämään paljon henkistä kapasiteettiä muistaakseen kuka liittoutuu kenenkin kanssa ja keitä pitää "sukia".

Tähän liittynee myös Liisa Kelttikangas-Järvisen äskettäin esille ottama suurten päiväkotiryhmien aiheuttama stressi. Paitsi niissä väistämättä syntyvä melu, myös tämä sosiaalisen verkoston herkeämätön tarkkailu ja oman aseman varmistelu tai usein pyrkiminen ylemmäs, aiheuttaa varmasti väsymystä. Varsinkin jos ryhmän koostumuksen muuttuessa alkaa jälleen uusi asemien päivitys. Pienellä lapsella on vain vähän taitoja ja voimia jatkuvaan sosiaalisen verkostonsa päivittämiseen ja ylläpitoon. Mikä voisi olla pienelle lapselle sopiva yhteisön koko? Veikkaanpa että ei paljon yli kymmenen.

Meillä alkaa myös olla tutkimuksellista ja tilastollista näkemystä siitä että pienet ja keskisuuret koulut tuottavat parempia tuloksia kuin suuret. Varsinkin kun mittariksi otetaan paitsi oppimistulokset, niin myös koulussa viihtyminen, poissaolot ja henkilökunnan vaihtuvuus. Esimerkiksi Pasi Sahlberg on puolustanut pienempien kouluyksiköiden oikeutta toimia.
Palaan taas siihen, että nyt taloudelliset tehokkaiksi mainitut suuret organisaatiot voivat toimia yhteisöinä vain jakamalla niitä pienempiin toimintayksiköihin, joissa osallisuus on mahdollista.

Samaisella Pasilla oli myös hyvä kirjoitus viimeisessä Opettaja-lehdessä neljännestä tiestä. Kysymyksessä oli se, että tarvitaan tulevaisuuden koulun visio. Se ei voi perustua vain tuottavuuden nousuun, joka johtaa mekanistiseen ihmiskäsitykseen. Sellaisella arvotuksella koulutuksella on edessään lisää traagisia tapahtumia ja elämän laadun heikentyminen. Kasvatukset ja opetuksen perustehtävä on antaa eväitä hyvään elämään ja mahdollistaa osallisuus oman kulttuuriympäristön hyvinvointiin.
Tarvitaan siis "aidosti välittävä ja luova koulu". Tähän on helppo yhtyä. Minusta se tarkoittaa että koulujen täytyy toimia aidosti yhteisöllisesti. (avainsanat: tasavertaisuus, vuorovaikutus. osallistuminen, avoimuus)

Tämä voi toteutua arvona vain siten että tunnistetaan resurssien tarve ja annetaan ne. Sitten on kuunneltava asiantuntijoita "aidosti" sekä tutkimuksen että käytännön työn kentällä. Pelkät puheet eivät tuo muutosta.