Opettajankoulutus ja arvot

OAJ:n  vuonna 1998 kustantamasta artikkelikokoelmasta tarkastelen seuraavaksi Rauni Räsäsen kirjoitusta: Opettajankoulutuksen eettiset haasteet.

Kiinnostavaa on kirjoittajan esiin nostama opettajankoulutuksen erilaiset vaiheet etiikan opetuksen painotuksessa. Etiikan opetus katosi 1970-luvulla opettajankoulutuksesta, vaikka elettiin nopean yhteiskunnallisen muutoksen aikaa. Etiikan opetus olisi ollut tärkeää. Se jäi kuitenkin liturgian tasolle, eikä näkynyt käytännössä. Sama ilmiö koski muitakin korkeakouluja. Ehkäpä yhtenäiskulttuurin rakoilu aiheutti sen, että yliopistolla otettiin etäisyyttä vaikeaksi muuttuneeseen aihealueeseen.

Parinkymmenen vuoden notkahduksen jälkeen eettiset kysymykset ja etiikan opetus ovat sitten taas olleet esillä opettajan koulutuksen ja osaamisen vaatimuksena. Vaikka opettajan työtä voidaan kuvailla eri näkökulmista, voidaan sitä kirjoittjan mukaan pitää erityisesti eettisenä ammattina monestakin syystä. Ensinnäkin opetus ja kasvatus tähtää paremmaksi muuttumiseen. Toiminnan tuloksena on toive paremmasta yksilöstä ja yhteiskunnasta. Opettajan työssä toisena osapuolena on usein vaikutuksille altis lapsi tai nuori. Opettajalla on siten suuri vastuu minäkuvan muovaajana. Opettajalla on myös monia yhteistyötahoja, jolloin oma työn arvopohja olisi hyvä olla selkeä. Opettajan työ on vaikuttamista, tulevaisuuden kansalaisten kasvattamista ja opettamista. On tärkeää, että opettaja on tiedostanut työhönsä liittyvät eettiset kysymykset. Vain silloin hän voi toimia niin, että eettinen arvopohja läpäisee kaiken työskentelyn, eikä jää irralliseksi. Opettajankoulutuksen pitäisi antaa valmiuksia tähän. Muistan että opiskeluaikoinani kyllä keskusteltiin opettajan vastuusta kasvattajana, mutta ehkä enemminkin meidän opiskelijoiden kesken. Kyllähän käytännön työssä tulee useinkin tilanteita, joissa pitää tehdä eettisiä ratkaisuja. Nykyään yhä enemmän myös moniarvoisuutta huomioiden.

Kirjoittaja ottaa selvän kannan opettajankoulutuksen suhteen. Opettajalle pitää antaa valmiuksia oman arvopohjansa ammatilliseen selkeyttämiseen ja myös valmiuksia keskustella ja kohdata eettistä pohdintaa vaativia tilanteita. Tämä riippumatta siitä, että opettajan työ voidaan nähdä säilyttävänä tai myös uudistavana. Pelkkä arvojen siirtäminen kulttuurissamme eteenpäin ei taida olla enää toimivaa, sen on kirjoituksesta kulunut aika osoittanut.

Räsänen kuvailee millaista eettinen tietoisuus voi olla ja miten sitä harjoitetaan, Hän toteaa, että malleja on monia, mutta tärkeää on oppia osallistamaan oppilaat ja tukea heitä pohtimaan valintojaan.
Lopuksi hän kertoo havainnostaan, joita keräsi kouluvierailuillaan. Hän huomasi että opettajat mieltävät oman roolinsa arvokeskusteluissa hyvin eri tavoin. Toisissa kouluissa arvokeskustelu oli pinnallista, toisissa edettiin pitemmälle. Kaikki riippui siitä, oliko kunnassa tai koulussa opettajia, joiden mielestä arvokeskustelu oli tärkeää.

Tämä onkin mielestäni keskeinen huomio. Kouluissa on tässä monisarvoisessa ajassa yhä hastavampaa rakentaa yhteistä eettistä pohjaa toiminnalleen, vaikka se olisi kovin tärkeää. Opettajat, oppilaat, vanhemmat ja yhteistyökumppanit tuovat kaikki joitain aineksia yhteiseen arvopohjan rakentamiseen. Kouluissa on aina ollut vahvoja toimijoita. Itsenäinen työnkuva on ollut opettajille tärkeä. Yhteisöllisyys voi kuitenkin toteutua vain, jos koulussa ollaan yhteisten tavoitteiden toteuttajia. Tavoitteita ei oikein voi kasvattajana tai opettajana käsitellä ilman yhteisiä arvoja, yhteistä kykyä pohtia tavoitteita myös eettisesti, myös kotien kanssa.  Opettajuus ei voine olla vain opetusteknistä  oppisisältöjen välittämistä oppilaille.
 Tarvitaan organisoitua aikaa, jotta päästään muodostamaan koulun yhteistä eettistä näkymää. Opettajat ovat jo valmiiksi tehneet arvovalinnan, valitessaan työnsä, joten eiköhän yhteinen arvomaailma ole melko helppoa sanoittaa. Näin olen ainakin itse ollut kokemassa.