Tulevaisuus vaikuttaa kouluun jo nyt

Koulukeskustelu on toisinaan jyrkkää. Etenkin opettaja, joka tekee melko itsenäisesti työtään, myös persoonallaan ja tunteillaankin, voi kokea muutokset raskaina, turhina ja ihan väärinä. Opetusala ei poikkea varmaankaan kovin paljon muista, siinä että "ulkopuoliset" eivät ymmärrä ja osaa. 

Rakennusalalla aika tunnettua on, että arkkitehti ei ymmärrä rakentamisesta mitään, rakentajien mielestä. Vähän samaa on opettajien ja koulutusalan tutkijoiden ja suunnittelijoiden välillä, väitän. Vaikka opettajat saavat tutkijakoulutuksen yliopistossa, eivät he yleensä valmistuttuaan koe tutkimuksen maailmaa läheisenä. Saa kiistää jos siltä tuntuu, mutta tämä on kokemukseni pitkältä ajalta, eikä juuri ole tarvinnut muuttaa käsitystä. Ehkä vähän ollaan parempaan suuntaa menossa. Itse motivoiduin aikoinaan kirjoittamaan noita koulun kehittämiseen liittyviä kirjoja, kun huomasimme, että opettajat eivät osallistu lähes ollenkaan alansa julkaisutoimintaan. Sääli, monilla olisi paljon annettavaa. 

Opetus-ja kasvatustyö on aina tulevaisuuteen katsovaa. Tutkimus tuottaa koko ajan paljon tietoa oppimisesta ja työelämän vaatimukset muuttuvat hengästyttävää tahtia. Kyllä koulussa ollaan kilpajuoksussa kaikkien vaatimusten kanssa. Mutta valistuneilla johtopäätöksillä on mentävä eteenpäin.

 Isossa lehdessä (HS) oli Pilvi Torstin hyvä kirjoitus 15.3. "Suomen on valmisteltava 2040-luvun koulutusta jo nyt" (LINKKI) Torsti on juuri valittu Euroopan koulutussäätiön (ETF) johtajaksi, joten eräänlainen linjapuhe oli tämä sitten. Kirjoituksessa hän toteaa, että koulutusta on suunniteltava lähivuosikymmenten maailmaa hahmottaen. Torsti kokee että Suomessa ei ole ollut selvää tulevaisuuskuvaa. Myös hyvät PISA-tulokset 2000-luvun alussa saattoivat hänen mukaansa aiheuttaa koulutuksen tulevaisuustyön vajetta. Ajateltiin ehkä, että olemme pysyvästi huipulla, kun ei muuteta mitään. Torsti valittelee myös sitä, että meillä ei ole koulutukseen erikoistunutta ajatushautomoa tai instituuttia. Todella, onhan se vähän kummaa... Torsti ehdottaakin tulevaisuuskomitean perustamista. 

Itse en osaa sanoa aina asioita suoraan, eikä aina ehkä kannata. Torsti kirjoitti kuitenkin: "Jotta koulutus vastaa tulevaisuuden tarpeisiin, sitä on valmisteltava jo nyt. Puheet siitä, että opettajille pitää antaa työrauha ja koululle mahdollisuus keskittyä perusasioihin, ovat ongelmallisia. Muuttuvassa maailmassa ei riitä, että pitäydytään vain nykyisyydessä ja aiemmissa malleissa."  Tästä varmaan moni opettaja hermostui. Seuraavan päivänä 16.3. Hanna-Leena Nikkinen, opettaja, vastasikin Hesarin Mielipidepalstalla:"Visiopuhe mitätöi opettajien osaamisen". Kirjoittaja ei luottanut lainkaan koulun ulkopuolelta tuleviin uudistamisen suuntaviivoihin : ".. ettei opettaja voi kuin hämmästellä, minkälaisella asiantuntemuksella koulutussäätiöissä koulutusta visoidaan". Polarisaatio on tässä valmis, eikä se kyllä palvele tulevaisuuden tekijöitämme. Koulustavoitteita pitää kehittää, tieteen ja parhaan käytettävissä olevien visioiden ehdoilla.

 Koulutuksen tavoitteet nousevat kyllä koulun ulkopuolelta siitä maailmasta, jossa koulukin on osanen.  Opettajilla on toivottavasti oma visionsa ja osaaminen siitä, miten oppimista voidaan tehdä yhdessä innostavaksi. Jokainen opettaja on visionääri, tietäen tai tietämättään. Olisi todella tärkeää saada opettajille aikaa paneutua yhdessä välillä koutusalan tutkimuksiin ja opetussuunnitelman syvempiin sisältöihin. Sitten yhdessä pohdittaisiin millaisin kasvatus- ja opetusjärjestelyin mennään kohti tulevaisuutta. Opetustyö on toki eräänlaista käsityötäkin, mutta se pohjautuu tieteelliselle tiedolle monella tavalla. Opettajat tarvitsevat näkymiä, joita eri alojen osaajat voivat avata. Jos ryppyjä on ollut, ne kannattaa tasoittaa, jokainen omalla osuudellaan.

Koulutuksen korkeampi tavoite

 Toisinaan olen melkein kateellinen siitä, miten jotkut osaavatkin sanoittaa tärkeitä asioita niin selkeästi.
Itselleni upposi Olli-Pekka Heinosen ja Kaarlo Hildénin Vieraskynä-kirjoitus Hesarissa 4.3. "Koulutustason parantaminen ei ole Suomelle riittävä tavoite". (linkki) Kirjoittajat kuvaavat hienosti sitä, miten koulutuksella on ajassamme yhä tärkeämpi uudistamisen ja tulevaisuuskestävän oppimisen tavoite.

Kirjoituksen ydin, siten kuin sen käsitän, on siinä, että pelkän tiedon omaksuminen ei riitä ratkomaan ongelmia, joita globaalisti tai lähiympärisössäme kohtaamme. "Kriisejä ei ratkaista niillä arvoilla ja ajatusmalleilla, jotka ovat ongelmat synnyttäneet". Kirjoittajat viittavat myös polarisaatioon ja siihen, että tärkeäksi on noussut osoittaa, missä muut ovat väärässä, eikä niinkään se, että erimielisyydestä huolimatta on tarpeen olla yhteinen näkemys maailmasta.  Näin tuntuun olevan, sillä tieteellisen maailmankuvan kieltäminen ja historian muokkaaminen omien intressien palvelukseen ovat jo monin paikoin tapahtuneet. Kirjoittajat toteavatkin, että uusi tieto ei automaattisesti päivitä yhteistä maailmankuvaa. Mikä neuvoksi?

"Ihmisen sisäinen tarve muutokselle syntyy vasta, kun käsittelemme tietoa kokemuksellisesti ja se herättää meissä emootioita." Miten tärkeä toteamus! En voi olla ajattelematta sitä täydellistä tunteettomuutta, jota Venäjän aloittama hävistyssota edustaa. Näyttää myös, että mitään ajatuksellista päivitystä ei Venäjän johdossa tapahdu. Tarvitsemme kokonaisvaltaista ja elämyksiä tarjoavaa opetusta, joka synnyttää tiedon lisäksi empatiaa ja kyvyn ymmärtää erilaisia näkökulmia. Kun saamme koko ajan uutta tietoa, siitä on hyötyä vain, jos olemme valmiita uudistamaan ajatteluamme. Koululla on siten aiempaakin merkittävämpi ja laajempi tehtävä. Säilyttäminen ei enää ole niin tärkeää kuin uudistaminen, vaikka toki kulttuuria pitää rakentaa myös historiaa ymmärtäen.

Perusopetuksen tehtävä on alunperinkin määritelty laaja-alaiseksi. Keskustelu koulutuksen tasosta kääntyy liian usein vain arvosanoihin ja koulutustasoon. Opettajat kyllä tietävät, että kasvatus ja opetus ovat toisiinsa sulautuneet, koulussakin. Kasvatukselle onkin tarpeen raivata riittävästi tilaa ja palauttaa se koulun toiminnan suunnittelun keskiöön."Kasvu ihmisyyteen ja vastuulliseen yhteiskunnan jäsenyyteen vaatii ajatus- ja toimintamallien ravistelua, empatiakyvyn kehittämistä, kokemuksellisuutta ja luovuutta".

Koulushoppailu puhuttaa edelleen

 Näyttää siltä että yhteiskunnallinen eriytysmiskeskustelu käsittelee nyt erityisesti kouluja. Vähän tuntuu siltäkin, että mediassa syyllistetään vanhempia, kun he etsivät parasta koulua lapsilleen. Eihän kukaan hanki autoakaan ensimmäisestä liikkeestä yleensä! Ja lapsi on sentään aika paljon tärkeämpi...
Korjausliikkeiden pitää tulla vahvasti kaupunkinsuunnittelusta ja koulujen tuen oikeasta mitoituksesta.

Eihän tämäkään mikään uusi ilmiö ole. Suomessakin on aina ollut eliittikouluja "parempien" ihmisten lapsille. Onneksi opetus ja olosuhteet ovat kouluissamme olleet melko tasaiset. Mutta kyllähän esim.Sykkiläiset tiedettiin jo minun nuoruudessani. Mutta nyt onkin käynnissä kehitys joka voimistuvasti eriarvoistaa asumisalueita ja kouluja. Venla Bernelius tutkimusryhmineen on ansiokkaasti tuonut esille prosessin vaarat.

Hesarissa oli 5.3. taas Berneliuksen haastattelu "Tutkijan mukaan Helsingin kouluissa viimeinen hetki puuttua eritymiseen." (LINKKI) Tänään oli muuten taas Hesarissa juttu koulushoppailevasta perheestä.

Bernelius varoittaa, että Suomessa ollaan kulkemassa koulumaailmassa kohti voimakkaan eriytymisen kehitystä, joka on tapahtunut monissa Euroopan maissa jo kauan sitten. Tällöin oppilaasta tulee tuote, josta koulut kilpailevat. Parhaiten menestyvät koulut eivät sitten tarjoa välttämättä mitään pedagogista huippuosaamista, vaan ainoastaan keräävät mainetta hyvistä keskiarvoista. Oppilaat kun ovat huippuja, opetuksesta riippumatta, korkean kynnyksen kouluissa. Heikommin kilpailussa menestyvät koulut voivat kärsiä hyvien ja pätevien opettajien puutteesta ja oppilaiden heikosta motivoitumisesta. Jos nimittäin uskoo olevansa huonon koulun huono oppilas, niin oppimistulokset ovat yleensä vaatimattomia.

Bernelius toivoo, että Suomessa nähtäisiin koulu- ja kaupunkipolitiikan kokonaisuus suurten rakenteiden kautta. Tällöin kaavoitus ja koulujen tarpeeseen perustuva resurssointi ovat esimerkkejä toimenpiteiden kohteista. Vanhempien kanssa käytävä dialogi on tässäkin tärkeää. Kasvatuskumppanuuden pitää olla toimivaa. "Iso osa vanhemmista haluaa lapsensa lähikouluun, joka on turvallinen ja jossa on oppimisen edellytykset kunnossa. Uskon, että vanhemmat reagoivat positiivisesti, jos osoitetaan, että nämä asiat kyllä hoituvat"

Bernelius ei pidä kovin hyvänä Ylen julkistamaan koulukonetta, joka saattaa hyvinkin kiihdyttää eritymistä, vaikka sitä ei tietenkään ole haluttu tukea. "Vaikka koulujen erot olisivat pieniä, listallahan aina joku on viimeisenä. Vastaavat listaukset kiihdyttävät eriytymistä ja voivat suoraan vaikuttaa oppilaiden uskoon itsestään oppijoina." Olen samaa mieltä. Vaikka tarkoitus olisi hyvä, niin listaukset ja etenkin niistä puhuminen voimistavat mielikuvia hyvistä ja huonoista kouluista.

Bernelius toteaa lopuksi, että ei pitäisi puhua vain ongelmista. "Olisi positiivista, että sen sijaan keskustelu herättäisi meidät puolustamaan kaikkia kouluja." Ihan samaa mieltä. Ja kyllähän vielä paljon meillä arvostetaan lähikoulua. Kouluverkon harventuminen väkirikkaillakin alueilla on osa tätä eriytymisongelmaa. Olisko aika puhua myös liian suurista kouluista?