Joulun lukemisia

Sain Hannu Linturilta Otavan opistolla käydessäni hyvän kirjan: Oppimisen tulevaisuus 2030; Toinen koulu, toinen maailma.
Kiitos Hannulle kirjasta. Alla olevasta linkistä voit ladata kirjan luettavaksi.

http://www.otavanopisto.fi/julkaisut

Kirjaa lukiessa tuli ainakin pari asiaa mieleen.

Opettaminen palvelee tulevaisuutta. Opettajien tulisi olla palavan kiinnostuneita tulevaisuudesta. Vaikka ajatus koulusta syntyi maailmassa, jossa vain siirrettiin  kulttuuria eteenpäin, ollaan nyt ihan eri tilanteessa. Kasvattajien tulee antaa uudistuvaan kulttuuriin kavaville taitoja ja tietoa selvitä ja myös siirtää eteenpäin kulttuurin sitä osaa, joka on suotavaa ja tarpeen säästää. Ei ihan helppoa.
Jokaisessa koulussa pitäisi olla ainakin kerran vuodessa tulevaisuuspäivä. Tulevaisuuden hahmottaminen on hyvin vaikeaa, eikä sitä voi tehdä välitunnilla kupposen äärellä.

Huomasin, että vain hyvin harvoista kysymyksistä olivat asiantuntijoiksi kutsutut yhtä mieltä. Samanmielisistäkin asioista nähtiin tavoitteiden saavuttamisen keinot ja aikataulu hämäränä. Hmm.
Jotain tulee silti tehdä koulutuksessa, jotta tulevaisuuteen oltaisiin jotenkin valmistautuneita. Oppilaamme kohtaavat tulevaisuuden joka tapauksessa. Ehkä se on jo täällä?

Tämäkin on taas yhteisöllinen asia. Ei ole oikein hyvä jos koulussa joko ajatellaan tulevaisuuden haasteita tai ei, itse kukin tykönänsä...

VVOP ja muutoksen välttämättömyys

VVOP 2011 eli valtakunnalliset virtuaaliopetuspäivät olivat jälleen jännittävät. Kiintoisaa on esimerkiksi se, että monet aiheet käsittelivät läsnäoloa ja sen merkitystä. Virtuaalisuutta ei ole ilman että se peilataan läsnäoloon. Onko myös niin, että opettaja voisi olla läsnä uudessa roolissa, kun toimintaympäristö on uusi?

Johtaja Jouni Välijärvi Koulutuksen tutkimuslaitokselta lausui seuraavaa: Teknologian uudistuminen on aina tuonut uusia mahdollisuuksia sivistykselle. Olisiko Suomessa vihdoin aika murtaa koulukulttuuri, jossa opettaja opettaa ja oppilaat oppivat ja siirtyä tasa-arvoisempaan ja vuorovaikutteisempaan kulttuuriin?

Tällä lauseella ymmärsin Välijärven haastavan kouluja ottamaan vastaan tieto- ja informaatioteknologian aiheuttaman sivistyksen ja oppimisen kulttuurin murroksen.

Miten tämä liittyy yhteisöllisyyteen? 

Ihan joka tavalla.

Mikäli opettaja mieltää olevansa pääsääntöisesti yksinäinen toimija työssään koululla, ei oppivaa yhteisöä tai minkäänlaista yhteisöä synny. Asiat voivat kyllä sujua ja oppimistakin tapahtua, mutta silloin jäämme jälkeen tämän ajan sivistyksellisestä muutoksesta. Oppilaamme reagoivat ja levottomuus lisääntyy. Ratkaisua ei kannata etsiä yhä pienemmistä luokista tai lisääntyvästä erityisopetuksesta, ainakaan tässä suhteessa.

Oppiminen ja liittyminen on jo muuttunut ja muuttuu. Opetuksen ja kasvatuksen täytyy seurata perässä. Ennustan että muutos on nopea, jahka paine kasvaa suureksi. Keihäänkärkenä etenevät opettajat ja koulutkin ovat jo liikkeessä. Toivon yhteisöllistä muutosotetta.

Virtuaallisuus on hyvästäkin

Olin Otavan opiston vieraana. Kyllä on hieno asia tämä heidän jakonsa! Tämä liittyy paljonkin siihen mitä valtakunnallisilla virtuaaliopetuksen päivillä puhuttiin, mutta siitä vielä lisää.
Netissä on noin 1000 miljardia sivustoa. Mitä se merkitsee kouluille?
http://www.viddler.com/explore/otavanopisto/videos/410  Tässä yksi. Puheeni ei suoraan liittynyt yhteisöllisyyteen, mutta kyllä muutoksen tarpeeseen ja sen vaikeuteen.

Mari oli oikeassa

Tällä sivustolla ei ole vielä kirjoitettu politiikasta, vaikka olenkin siitä kiinnostunut. Yhteisöllisyys ja politiikka liittyvät kuitenkin toisiinsa monella tavalla. Yhteiskuntaa voidaan poliittisilla päätöksillä kehittää yhteisöllisempään suuntaa. Ilman yhteisöllisiä kokemuksia ei puolueitakaan voisi olla.

Asiaan. Keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi Aamulehden uutinen osui oikeaan kun hän arvosteli kuntauudistusta, tosin oppositiosta käsin.
Hän syytti kuntauudistuksen arvopohjana olevan eräänlaisen kuntadarwinismin, joka suosii suuria, vahvoja ja jättää heikommat huonoon ja syrjäiseen asemaan. Kyllähän täällä Sipoossakin on saatu tätä lajia kokea.

Samalla katsannolla voidaan puhua myös monien kuntien vaivasta, kouludarwinismista. Muitakin palveluja keskitetään suuriin yksiköihin mielellään lähinnä taloudellisiin perustein. Kuten Kiviniemi sanoi, on asuinkunnassa kysymys myös identiteetistä, yhteisöstä ja yhteenkuuluvuudesta, ei vain palvelujen tuottamispaikasta.
Näin on varsinkin koulujen ja päiväkotien kanssa. Ne eivät ole lasten ja nuorten virastomaisia työpaikkoja, joissa heihin siirretään opetussuunnitelmien mukaiset tiedot ja taidot. Niissä lapsemme elävät elämäänsä, kasvavat yhteiskunnan jäsenyyteen ja rakentavat sosiaalisia verkostojaan.

Mitä suurempi ja monimutkaisempi on kasvuympäristön ihmissuhdeverkko, sitä vaikeampi sitä on ohjata tai hallita. Se on vaikeaa henkilöstölle ja vielä vaikeampaa oppilaille. Suuren yksikön on vaikeaa rakentaa yhteisöllisyyttä, mutta ei toki mahdotonta.

Joskus on vaikeaa ymmärtää suuruuden logiikkaa. Kuntaselvitys osoitti käsittääkseni että 20-40 tuhannen asukkaiden kunnat ovat toimivimpia. Kouluista olen joskus nähnyt selvityksen, että noin 200-300 oppilaan koulut ovat tehokkaita ja toimivia. Kuitenkin halutaan suurempia ja yhä suurempia yksiköitä. Onko kyse kylmästä darwinismista tai johtajantaudista? Yhteisöllisyyden mahdollisuudet tulisi saada laatumittareihin julkisia hankkeita arvioitaessa. Muuten eivät juhlapuheet asiaa edistä.

Yhteisöllisyys tarvitsee ryhmiä

Netistä löytyi hauska linkki:
Kielikompassi kuvaa ryhmiä

Kouluissa käy herkästi ryhmien kanssa niin, että muut ryhmät ovat muita, outoja tai ainakin huonompia. Viittaan tässä edelliseen kirjoitukseeni. Ryhmää on tärkeää ohjata avoimeksi. Se tapahtuu parhaiten lähtemällä omalta alueelta ulos. Koulussa tosi hyvä keino yhdistää ryhmiä tai ainakiin ohentaa solukalvoja voisi olla vaikka luokkavierailu viikon ajan. Sitten turisti/turistit tulee takaisin luokkaansa/ryhmäänsä ja kertoo millaista oli. Aika yksinkertaista loppujen lopuksi.

Tähän liittyy Helsingin opetusviraston hanke yhdistää lukioita suuremmiksi kampuksiksi.  Hesarin juttu Varmasti saataisiin joitain etuja, mutta...Lukiolla on myös kasvatustehtävänsä yhteiskunnan jäsenyyteen ohjaamisessa. Mitä paremmin opettaja tuntee oppilaansa, sitä paremmat kasvatuksen edellytykset ovat.
Oma koulu ja oma ryhmä voivat lisäksi olla hyvinkin positiivisia kasvuympäristöjä ja turvaverkkoja.
Lukiolainen(kaan) ei ole vain koulussaan vain hakemassa edellytyksiä omille hyville arvosanoilleen tai hyvälle tukevaisuudelleen. Hän on siellä myös kasvamassa vastuulliseen aikuisuuteen. 
Semmoisille on jatkossa paljon käyttöä.

"Opiskelijaa tulee ohjata toimimaan vastuuntuntoisena ja velvollisuuksistaan huolehtivana kansalaisena yhteiskunnassa ja tulevaisuuden työelämässä. Lukio-opetuksen tulee tukea opiskelijan itsetuntemuksen kehittymistä ja hänen myönteistä kasvuaan aikuisuuteen sekä kannustaa opiskelijaa elinikäiseen oppimiseen ja itsensä jatkuvaan kehittämiseen." Ote  Lukion opetussuunnitelman perusteet -asiakirjasta.

Vaiettu eristäminen ja yhteisöllisyys

Luin kirjaa nimeltä Sydämen sivistys - kasvatuksen ytimessä  http://www.aurinkokustannus.fi 

Kirjassa on monta tärkeää artikkelia. Pääsanoma lienee muistutus, että kasvatusta pitää ohjata arvoista käsin. Muuten kasvatuksen nimellä kulkee jokin muu ilmiö.
Pidin paljon Anja-Riita Lahikaisen sosiaalipsykologiaan tukeutuvasta puheenvuorosta. Kuulkaapas tätä:

"Päivähoidossa ja koulussa lapset ja nuoret on järjestetty ikäryhmittäiseen eristäytymiseen ilman ikäryhmien välisiä luonnollisia keskinäisiä riippuvuussuhteita vailla historiallista vertaa tehokkuusajattelun ja kehitysoptimismin nimissä. Näin mahdollisuudet oppimiseen yli ikärajojen on suljettu pois... Tiet kiusaamiselle, syrjimiselle ovat vahvistuneet, kun aikuisten määrä lasten keskuudessa on vähentynyt ja ikäryhmien väliset kohtaamiset, jotka ennen olivat jokapäiväisiä ja joissa voi luonnollisesti jakaa yhteisiä asioita, oppia tulevaa, muistella mennyttä, saada ja antaa apua, osoittaa ja pyytää kiinnostusta, ovat menneet."

Pitkiä ja painavia lauseita, jotka kannattaa lukea rauhassa loppuun. Taas tuli mieleen Lea Pulkkisen lausunto: Koulut ovat järjestyneet aikuisten työpaikoiksi.

Yhteisöllisyyden vahvistaminen on mielestäni mahdollista tässä ajassa vain vahvistamalla osallisuutta ja demokratiaa. Näin on etenkin kasvatusyhteisöissä, joissa aikuisilla on ylivertainen mahdollisuus päättää lähes kaikista lapsia ja nuoria koskevista asioista.
Ja päätetty onkin. Koulupäivien ja päiväkodin päivän rakenne, tuntien pituus, käytettävät materiaalit ja lelut, kuka saa olla kenenkin vieressä- lista ei lopu hetkessä. Väitän että yleensä kasvatusyhteisöjen aikuiset päättävät, hyvässä tarkoituksessa, asioista kyselemättä lapsilta ja nuorilta. Tai jos kysytään, haetaan "oikeita" vastauksia. Varmaan tätä osallisuusvajetta ei edes huomata.
Sitten ehkä suurimpana ongelmana on tämä ikäryhmien eristäminen... Miten voidaan kasvattaa esimerkiksi vastuunoton traditio, kun nuoremmista ei tarvitse huolehtia, kuten on ikiajat tehty? Ikäryhmien eristäminen edistää epäluuloa ja syrjimistä.
 Yhteisöllisyyden luonnolliselle syntymiselle ei yleensä ole kovin paljon maaperää päiväkodeissa ja kouluissa. Tarvitaan paljon keskustelua, hyvää johtamista ja valvottuja prosesseja yhteisöllisyyden sisäänajoon, ympäristössä, joka ei luonnostaan ole kovinkaan yhteisöllinen.

Koulun uusi tehtävä?

Koulu ja tulevaisuus  katso linkistä ohjelma!

Opettaja -tv, tuo mainio toimituskunta, tuotti taas tärkeän puheenvuoron. Josko onkin niin, että koulun ei enää tarvitse valmistaa niinkään työelämään kuin aktiiviseen vapaa-aikaan? Vapaa-ajalla ovat varmaan useimpien tärkeimmät yhteisöt. Niiden kautta tuotetaan omaan ja muiden elämään yhä enemmän lisäarvoa, eikö?
Sitäpaitsi työn ja vapaa-ajan raja on hämärtymässä. Voisin sanoa taas, lyhyen teollisen vaiheen jälkeen. Entä jos koulun tehtävä on siis antaa oppilailleen taitoja liittyä vapaa-ajallaan yhteisöihin myönteisellä tavalla?  Niin, onhan se.

Kiintymyssuhdeteoria ja yhteisöllisyys

Tutkija Erja Rusanen otti rohkeasti esille vaikean kysymyksen: Kuinka monta suhdetta pieni lapsi kestää?
http://www.hs.fi/kotimaa/Tutkija
Rusasen ajatukset pohjautuvat kiintymyssuhdeteorialle, joka on yhteiskunnallisesti, ainakin länismaisessa kulttuurissa, kuumaa tavaraa. Kyseessä on kuitenkin yksinkertainen oivallus siitä, että pienen ihmisen kiintymys- ja luottamusharjoittelu alkaa lähimmillä ihmisillä. Harjoittelun kohde ei voi olla alati muuttuva.
Koulua koskien olen lukenut  kirjan Pertti V.J. Yliluoman kirjan Hyvä opettaja, jossa käsitellään oppimista, tunneälyä ja kiintymyssuhteita. http://www.imdl.fi/hyvaopettaja.htm  . Loistavaa luettavaa kaikille kasvatuksesta kiinnostuneille.
On selvää, miksi näistä asioista ei mieluusti puhuta. Yhteiskunnan on vaikea järjestää palvelujaan kiintymyssuhteiden vaatimaan viitekehykseen. Niinpä on yleensä helpompi vähätellä ongelma pois päiväjärjestyksestä. Monille opettajillekin aihe kiintymyssuhteísta voi olla kiusallinen. Kasvatus- ja opetustyön pitää kuitenkin pohjautua inhimillisyyteen ja siten tunteiden tärkeyden tunnistamiseen.

Mitä tämä tarkoittaa yhteisöllisyyden kannalta? Elämme teollisissa maissa aikaa, jossa jokainen kuuluu moniin yhteisöihin, usein vain lyhyen aikaa. Yhteisötaidot ovat yhä tärkeämpiä elämän laadun ja yhteiskunnan elinvoimaisuuden kannalta. Yhteisöihin ei enää kasveta, vaan niihin tullaan ja niistä lähdetään.
Kasvatustyössä tulisi huolehtia, että harjoitteluympäristö olisi mahdollisimman vakaa. Monet lapset oireilevat jatkuvasti vaihtuvien ihmissuhteiden kuormituksessa. Yhteisötaitojen opettelu käy helpoiten turvallisessa, vakaassa tunneilmastossa. Ryhmädynamiikka aiheuttaa sen, että jokainen muutos ryhmän kokoonpanossa aloittaa yhteisölisen prosessin alusta tai ainakin lähes alusta.
Ei ihme että meilä kasvattajilla on ryhmän hallintaan liittyviä pulmia. Myös yksilöjen aiheuttamat häiriöt ryhmässä ovat usein yhteisön aiheuttamia pulmia, joihin yhteisön herkin jäsen reagoi.

Yhteisölisyys kaipaa tukea myös siinä, että kasvattajat minimoivat yhteisötaitoja harjoittelevan ryhmän henkilövaihdoksia.  Taas tullaan siihen että päiväkodit ja koulut ovat aikuisten työpaikkoja ja siis aikuisten järjestämiä...

2010-luvun didaktiikka?

Vanha ystäväni Martti Hellström kysyi mainiossa blogissaan, että minkälaista pitäisi opetuksen olla lähivuosina. Pitempää ajanjaksoa onkin vaikea ennustaa. Kysymykseen sisältyi tarkentavia kysymyksiä: onko muutoksia tapahtunut niin että koulutuksen tulisi jälleen etsiä uutta suuntaa.

Vastaan heti että kyllä ja kyllä. Kulttuurinen murros on keskellämme ja se on muuttanut varsinkin kasvatuksen ja koulutukseen kohdistuvat odotukset, koska ne tähtäävät tulevaisuuden tarpeiden täyttämiseen. Sitä paitsi koulu ei ole muuttunut, vakka kouluja on ohjeistettu muutokseen. Ajattelen vaikka vuoden 2004 eli uusimman Opetussuunnitelman perusteiden merkittäviä uusia sisältöjä; tyttöjen ja poikien erilaisuus tulee huomioida, arviointi sisältää myös työskentelytaidot ja oppiaineita läpäisevät aihekokonaisuudet. Aika helppo on väittää, että nämä tärkeät uudistukset eivät pääsääntöisesti ole toteutuneet.

Kuilu tulevaisuuden rakentamiseen tarvittavien taitojen ja koulujen työskentelyn välillä on kasvanut. Kasvatustiede uudistaa kyllä, mutta se ei yleensä kosketa koulujen työskentelyä. Arvelen että kuilun pitää yhä kasvaa, jotta kasvatus- ja opetustyö todella muuttuisi vastaamaan tarpeita.

Väitän että myytti lasten muuttumisesta ei ole totta. Maailma jossa lapset kasvavat on muuttunut paljon, mutta koulu ei. Oppilaat reagoivat siihen, että opetusmenetelmät tuntuvat heistä yhä vieraammalta ja arviointi mielivaltaiselta. Koulussa ei pystytä yleisesti tukemaan luovuutta tai ei anneta mahdollisuutta näyttää osaamista. Opetus perustuu pääsääntöisesti etukäteen mietittyjen tehtävien määrätynlaiseen toteuttamiseen. Oppilaat oppivat yhä enemmän koulujen ulkopuolella, informaalisesti. Koulujen on ollut hyvin vaikeaa reagoida tähän. Kännykät tulee sulkea ja tietokoneita käytetään oppikirjamaisesti.

Ekaluokkalaisen ajatellaan olevan koulukypsä kun hän osaa hiljaa tehdä opettajan antamia tehtäviä yksin ja odottaa kärsivällisesti vuoroaan, eikö? Kuinka paljon tulevaisuuden opiskelu- saati työmarkkinoilla tarvitaan näitä taitoja - Suomessa?

Otetaan vielä alusta. Yhteiskunnassa on tapahtunut perustavanlaatuinen muutos muutamassa vuosikymmenessä arvojen ja tiedonkulun suhteen. Yhteiskunnan dynamiikka on kokonaan muuttunut. Osittain näistä johtuen perinteiset yhteisömme ovat pääsääntöisesti hajonneet ja uudenlaisia yritetään kehittää. Se onkin osoittautunut vaikeaksi koska yksilöllisyys on ohittanut yhteisöllisyyden arvona.

Koulut ovat perinteisesti siirtäneet kulttuurisen pääoman seuraavalle sukupolvelle vain hyvin pienin muutoksin. Nyt koulujen tulisi turvata lapsille ja nuorille uudet yhteisötaidot ja uudenlainen tapa oppia aina uutta. Sen lisäksi kouluissa pitäisi rakentaa uutta kulttuuria, sitä joka syntyy joka tapauksessa.

Kun itse elämme tätä muutosta, on sitä tietysti hyvin vaikea hahmottaa. Kasvattajien pitäisi nähdä ympärillä tapahtuva muutos laajassa mittakaavassa ja reagoida siihen muuttamalla työskentelyään.

Uskon että kouluista tulisi rakentaa oppivia yhteisöjä. Siellä opitaan yhdessä. Oppiminen on yhä enemmän tiedon arviointia ja koontia uusiin merkityksiin. Kouluissa pitää myös tuottaa tietoa, eikä vain omaksua opettajan antamaa opetusta.

Miten tämä kaikki tapahtuu, on monimutkainen asia. Tärkeintä lienee nähdä tarve prosessin aloittamiseksi ja omaksua arvoina uudenlainen yhteisöllisyys ja muutokseen suostuminen. Arvot eivät merkitse mitään jos ne eivät ohjaa kaikkia toimintoja.

Pedagogisesti tämä merkitsee  yksinkertaistettuna sitä, että opettaja suostuu siirtymään opetustapahtuman keskiöstä oppimistapahtuman ohjaajaksi.

Koulumme ovat toki hyviä ja useimmat oppilaat (ja opettajatkin) viihtyvät niissä. Kyse on vain siitä miten kouluista saadaan nykyaikaisia, hyvässä merkityksessä.
Uuden, nykyaikaisen yhteisöllisyyden rakentamisen peruskiviä ovat yhteinen tietoisuus päämäärästä, kaikkien osallisuus ja yhteisön jäsenistä huolehtiminen. Kasvatusyhteisöissä pitää ensin sopia, miten nämä asiat toteutetaan - ja ottaa lapset mukaan. Heitä varten koulut ovat olemassa.

Taas tuli tvt mieleen

Koulun kehittämisen keskiössä pyörii nykyään sanalyhenne tvt eli tieto- ja viestintätekniikka. Tästäpä olen aiemminkin kirjoittanut, mutta eipä haittaa, taas muutama ajatus.
Olen paljon miettinyt miksi hyvän alun jälkeen (joskus 90-luvulla) on tvt:n käyttö jumittunut kouluissa. Syy lienee että tässä mentiin laitteet edellä:  Kouluihin tuotiin tietokoneita sisään ja ajateltiin että muutetaan siten opetusta informaaliseen suuntaan. Näin ei käynyt. Oppituntien rakenne tai opettajan rooli eivät ole mukautuneet tähän aikaan tai nykyaikaiseen oppimiskäsitykseen, luovuuden tukemisesta puhumattakaan- eivät ainakaan merkittävästi koko koulutusjärjestelmissämme.
Tarvitaan opettajien keskinäistä yhteistyötä sekä yhteistoiminnalista pedagogiaa kouluihin. Tietokoneet ovat nyt sosiaalinen väline, ne eivät ole uusi paperi, kirja ja kynä, vaan jotain paljon enemmän.

Tästä päästään taas yhteisöllisyyteen. TVT sopii kuin nenä päähän yhteisölliseen kouluun ja tvt myös kutsuu yhteisölliset rakenteet ja käytännöt kasvatus- ja opetustyöhön. Niin ainakin uskon.

Tässä aivan loistavaa puhetta asiasta, varsinkin muutamalta pojalta! (kesto 10min)
http://areena.yle.fi/video/1318260655828

Uusi koulu, uusi yhteisöllisyys ja vielä uusi auktoriteettikin

Olin mukana tekemässä Opettaja-tv:lle  http://opettajatv.yle.fi/hyppytunti  juttua pedagogisesta Topelius-kahvilasta, jossa olen jo vuosia ollut mukana.  http://topeliuskahvila.blogspot.com/

Tehtävämme oli keskustella opettaja auktoriteetistä. Huomasin, että kyseessä on tietysti yhteisöllisyyteen liittyvä ilmiö. Johtajuus on ryhmän ominaisuus ja yhteisöllisyys tarvitsee johtamista. Perusväittämäni on, että myöteinen yhteisöllisyys ei synny itsellään. Johtamaton yhteisö on usein poissulkeva ja kykenee julmuuksiin oman edun tavoittelussaan. 
Opettajan auktoriteetistä puhuttaessa oikeastaan käsitellään opettajan johtajan ominaisuuksia. Uudessa yhteisöllisyydessä tarvitaan myös uutta johtajuutta ja auktoriteettia. Pelko ja traditio eivät ole enää yhteisöllisyyden (ainakaan hyvän yhteisöllisyyden) kulmakiviä muuttuvassa maailmassa. Tavoitteena tulee olla yksilöiden hyvä kyky liittyä yhä uusiin yhteisöihin positiivisella tavalla, sekä yhteisön rakentava, itseohjautuvuuteen pystyvä toiminta ilman sanktioiden pelkoa. Kasvattaja tarvitsee edelleen auktoriteettia työkalukseen, mutta uudella ja nimenomaa positiivisella tavalla.Oikeastaan sana auktoriteetti tarkoittaakin kunnioitettua, eikä ole siis lainkaan negatiivinen.  Ei haittaa lainkaan jos opettajaa kunnioitetaan aidosti eli Timo Saloviidan sanoilla "Opettaja on mukava ihminen". Haastetta siinäkin on!
Palaan asiaan vielä kun ohjelma tulee ulos.

Mediakulttuuri luo uuden koulun?

Näinpäs mukavan uutisen uudesta julkaisusta. Mediakulttuuri on jo muuttanut lasten ja nuorten kokemusta oppimisesta ja mikä myös hyvä, myöskin osallisuudesta ja yhteisöllisyydestä. Näin olen uskonut suunnilleen parikymentä vuotta.

Lainaus Taloussanomien verkkojulkaisusta:
"Oppikirjoihin perustuva ja pulpettiin sidottu oppiminen ei kuulu media-aikakaudelle, väittävät Jyväskylän yliopiston tutkijat tuoreessa "Uusi koulu – oppiminen mediakulttuurin aikakaudella" -kirjassa. Riskinä on, että oppilaat vieraantuvat oppimisesta.

– Suomalainen koulu on tullut risteykseen. Joko jatketaan samalla tapaa, jolloin yhä suurempi osa lapsista ja nuorista liukuu mielekkään oppimisen ulkopuolelle tai otetaan vakavasti oppimisympäristöjen ja yhteiskunnan muutokset, erikoistutkija Kirsi Pohjola arvioi tiedotteessa.
Pohjolan mukaan mielekkäin oppiminen tapahtuu nykyään koulun ulkopuolella. Kaverit, yhteisöpalvelut ja muu internet sekä harrastukset opettavat nuorille paljon koulun ohella.

Tutkijat Peppi Taalas ja Päivi Häkkinen kirjoittavat, että opettajan tehtävä on vahvistaa oppilaiden luotaisia tapoja oppia ja tuottaa tietoa. Nyt koulun ongelmana on, että siellä on luovuttava muualla opituista tiedon tuottamisen tavoista.

– Tutkimusryhmän vastaus on, että opettajan on yhä enemmän toimittava oppimisen siltojen rakentajana koulun ja muiden oppimisympäristöjen välillä, eri tavoin tapahtuvan oppimisen mahdollistajana ja ohjaajana, tutkija Kristiina Kumpulainen puolestaan sanoo.

Koulun ongelmiin kuuluvat tutkijoiden mielestä myös yhteisöllisyyden ja osallisuuden puute. Se aiheuttaa stressiä, joka syö pohjan oppimiselta."

Lisää tämmöistä tutkimusta ja argumentointia. Ja kasvatuksen henkilöstö mukaan keskusteluun, jotta jotain tehdäänkin.

Kolumni Steinerkasvatus -lehteen

Olen saanut kivoja pyyntöjä Luokanopettaja ja Steinerkasvatus-lehdiltä kirjoittaa kolumneja. Laitan oheen viimeisimmän, joka koskee yhteisöllisyyttäkin aika paljon:


KAIKKIEN KOULU?

Olen havainnut oudon ilmiön. Elokuisin, ennen koulujen alkua alkaa mediaan ilmestyä juttuja siitä, miten kauheata kouluissa on. Oppilaat, vanhemmat ja nyttemmin opettajatkin kertovat kauhutarinoita traumaattisista koulukokemuksista. Mitä tarkoitusta tämmöinen palvelee? Eikö olisi paljon mukavampaa julkaista juttuja siitä, miten innolla pienet koululaiset aloittavat koulun ja muistakin on mukavaa taas päästä opinahjoon oppimaan ja viihtymään yhdessä ?
Elokuun kahdeksas päivä näin Ilta-Sanomissa taas tämän ilmiön aloituksen otsikoilla: ”Kuriton sukupolvi”, ”Koulujen ankea arki, opettajat kertovat kauhukokemuksistaan”, ”Kunnioitus katosi”. En voi väittää etteivätkö kirjoitukset olisi tosia. Ihan toinen asia on, onko niistä enemmän haittaa kuin hyötyä. Kirjoituksissa kuvailtiin sitä, että lapset ovat muuttuneet vääränlaisiksi; kurittomiksi, itsekkäiksi ja laiskoiksi. Luulen että vanhempi sukupolvi on ennenkin kuvaillut nuoria samoin. Nyt elämme lisäksi aikaa, jolloin kulttuurisia muutoksia tapahtuu nopeasti. Se vaikuttaa myös ihmissuhteisiin.

Nykyajan kouluongelmia voisi ja mielestäni tulisi käsitellä toisesta näkökulmasta kuin siitä, että kouluissa on vääränlaisia oppilaita. Miten kouluissa vastataan tämän ajan tuomiin haasteisiin? Onko kouluissa käytäntöjä, jotka aiheuttavat ongelmia? Tarvitaan uutta yhteisöllisyyttä.

Aikaisemmin kouluissa oppilaat varmaan tottelivat opettajia helpommin.  Tämä ei suinkaan johtunut yleensä kunnioituksesta vaan pelosta. Kurittomuutta silti varmasti esiintyi. Opettajalla oli aikuisen ylivoima, fyysinen kuritus oli yleistä ja vanhan ajattelun mukaan tarpeellista. Hierarkkinen yhteiskuntarakenne opetettiin jo lapsille.
Kun vanhaan ei ole paluuta, niin mitä voidaan tehdä, jotta kouluissa olisi hyvä ilmapiiri? Uusi yhteisöllisyys rakentuu tässä ajassa yhteistyöstä, osallisuudesta ja avoimuudesta. Kun oppilaita ei enää voi pakottaa tottelemaan tai oppimaan, niin kouluihin täytyy rakentaa uusi kumppanuuteen perustava yhteisöllisyys. Kouluissa henkilöstön tulee näyttää esimerkkiä toisia arvostavasta toimintatavasta. Jos halutaan, että lapset ja nuoret ovat aidosti yhteistyössä, ottavat vastuuta oppimisestaan ja auttavat muita, niin aikuiset toimivat esimerkkinä. Vaikka asia on itsestään selvää, niin kouluissa työskentelevien kannattaa muistuttaa toisiaan, että koulun ilmapiiristä ovat ensi kädessä vastuussa siellä työskentelevät aikuiset. Lasten syyksi ei huonoa ilmapiiriä ja toimintakulttuuria voi laittaa.

Koulut eivät ole, eivätkä voi muodostaa entisenlaisia yhteisöjä. Niitä kaipaavat unohtavat helposti, että entisessä kouluyhteisössä oli paljon huonon yhteisöllisyyden piirteitä. Uudenlaista kouluyhteisöä pitää rakentaa. Rakentamisen suunnittelusta vastaavat aikuiset ja suunnitelmaa toteutetaan yhdessä lasten kanssa. Muun muassa kumppanuus on arvo, jonka sisällöstä ja tarpeellisuudesta kaikkien tulisi olla samaa mieltä, jotta koko yhteisö kehittyy haluttuun suuntaan. Käytännössä tällaisen uudenlaisen kouluyhteisön rakentaminen on vuosia kestävä prosessi ja se sisältää monenlaisia ja monentasoisia toimenpiteitä. Tärkeintä on, että siihen aidosti ja sitkeästi pyritään.

Kouluyhteisöä rakentamaan tarvitaan henkilöstö, oppilaat ja vanhemmat, ehkä muitakin yhteistyökumppaneita. Yksityisen luokan ja opettajan tasolla siihen sisältyy ainakin vuorovaikutteisten opetusmenetelmien lisääntynyt käyttö. Oppijoille siirretään mahdollisuuden mukaan vastuuta oppimisesta ja heille opetetaan yhteisötaitoja. Opettajat luopuvat yksintekemisestä ja oppivat toisiltaan toisiaan tukien. Vanhemmat osallistuvat aktiivisesti koulun elämään monella tavalla.

Tässä ei ole mahdollista luetella kaikkia toimenpiteitä, joita uusi yhteisöllisyys koulussa vaatii. Täydellistä listaa ei varmasti edes ole. Tärkeintä on ,että kasvattajayhteisön työntekijät sopivat keskenään ja yhdessä vanhempien kanssa ne yhteisölliset arvot joihin pyritään ja sitten sopivat myös lasten kanssa tavoitteista ja toimenpiteistä. Sitten voidaan lähteä purjehtimaan kohti iloisempaa yhteisöllisyyttä.

Hälinä ja työrauha?

Ylen aamu-uutisissa oli hauska uutisjuttu: Suomalaisessa koulussa on paljon hälinää, mutta siitä huolimatta oppimistulokset ovat hyvät. Hälinästä voi olla jopa hyötyä. Rauhallisinta oli Japanin, Kiinan ja Kazastanin kouluissa.
Niinpä. Sinne vaan sitten Aasiaan "työrauhaa" hakemaan. Mieleen tuli välittömästi muutama asia.

1. Sanojen valinnalla voidaan tehdä paljon ja/tai kertoa ennakko-odotuksista. Jos sana hälinä olis vaihdettu sanaan keskustelu, olisi uutinen saanut aivan toisen sävyn.
2. Elääkö meillä vieläkin autoritäärisen yhteiskunnan arvomaailma oppimisen suhteen? Yksi puhuu ja muut kuuntelevat isännän ääntä. Eihän ennen kansan tarvinnut oppia koulussa paljonkaan. Totteleminen oli paras hyve. Emme kai odota sitä tulevaisuuden tekijöiltämme?
3. Työrauha sanaa määrittelee hiljaisuus. Pitäisikö koko sana heittää romukoppaan ja kehittää parempi, tähän maailmaan sopiva?
4. Yhteisöllinen pedagogia pitää sisällään osallistamisen ja vahvan vuorovaikutuksen arvona ja toimintana. Kun keskustellaan ja liikutaan syntyy "hälinää". Ongelma on ainakin siinä, että koulutilat ovat yleensä ihan vääränlaisia. Niihin on rakennettu sisään opettajakeskeinen, autoritäärinen hiljaisuuden pedagogia.

Onneksi kyseisessä ohjelmassa opettajien kouluttaja puhui ihan järkeviä. Töitä uuden koulun eteen täytyy tehdä jatkuvasti ja paljon. Enkä nyt sitten tarkoita että kouluissa piäisi kaikkien hillua ihan vapaasti.
Hyvä yhteisöllisyys tarvitsee suunnittelua, ohjausta ja johtajuutta.  Mutta kyllä sitä tohinaakin syntyy kun lapset ja nuoret oppivat toisiltaan ja tutkivat maailmaa.

Hyvä yhteisöllisyys tarvitsee jatkuvasti vahvistusta

Taas on hiukan harmittanut koulun alun kouluparjaus mediassa. Ilta-Sanomat kehitti oikein juttusarjan opettajien kauhukuvauksista. Ensin kerrottiin miten kauheita oppilaat ovat ja sitten vielä oli juttua hirveistä vanhemmista. Tämä tehtiin varmaankin tasapuolisuuden nimissä, kun yleensä on moittijoina ovat olleet vanhemmat ja oppilaat.
Kaikki jutut saattoivat olla totta. Julkaisun ajankohta vain on kyynisesti valittu. Koulujen alkaessa monet muistelevat omaa kouluaikaansa tai sitten valmistaudutaan oman lapsen koulunkäyntiin. Koulu on kiinnostava aihe elokuun alussa. Huonot uutiset ovat hyviä uutisia, negatiivinen tunne on vahvempi kuin positiivinen, ainakin ryhmissä.
Olisi kyllä paljon parempi tukea hyvää koulunaloitusmieltä kaikkien puolesta. Vastustaminen, arvostelu ja vihollisen nimeäminen ovat huonon yhteisöllisyyden työkaluja, vahvoja sellaisia.
Hyvä yhteisöllisyys pitää rakentaa, varsinkin nykyisessä kulttuurissamme. Se ei synny itsellään eikä voi hyvin ilman hoitoa. Yhteiskunnan kaikki toimijat ovat vastuussa hyvän yhteisöllisyyden syntymisestä.

Huonoa yhteisöllisyyttä Englannissa

Yhteisöllisyys-sanalla on (onneksi) suomen kielessä hyvä kaiku. Yhteisölisyyttä ilmenee kuitenkin hyvin usein huonona, tuhoisana voimana.
Tämä johtuu ainakin kahdesta syystä:

1. Negatiivinen tunne on voimakas ja tarttuu joukkoon nopeasti. Tämä voi johtua muun muassa siitä että ihmisen evoluutiossa on ollut usein ulkoisia uhkia, joita vastaan on pitänyt nopeasti järjestäytyä. Nopea toiminta vaatii varsinkin vahvaa johtajuutta. Kun johtaja on siis on käskenyt, että tuolla on vihollinen, niin siten on menty.
2. Joukossa tyhmyys tiivistyy, sanotaan, Tämä on harvinaisen totta. Terho Pursiainen on puhunut joukkosieluisuudesta. Yhteisöllisyyden huonoja puolia näyttää olevan että yksilö ei välttämättä ota vastuuta toimistaan, vauikka ne olisivat epäeettisiä. Ryhmässä ollessaan ihminen voi tehdä asioita, joita myöhemmin kauhistelee. Englannissa haastatteluista kuuluu helposti kuinka mielenosoittajat ovat luoneet oman oikeutuksen tekoihinsa.

Hyvä yhteisöllisyys tarvitsee, kasvatusyhteisöissäkin, hyvää johtajuutta ja positiivista kannustusjärjestelmää.

Uusi yhteisöllisyys tarvitsee globaalia ajattelua

Uusi yhteisöllisyys tarvitsee globaalia ajattelua, vanhaa ei tarvita.


Luin Katsaus-lehdestä Hermanni Yli-Tepsan artikkelin Maailmankansalaisuudesta.
Siinä tuli selkeästi esille, miksi vanhaan yhteisöllisyyteen ei pidä enää pyrkiä (eipä se olisi kai mahdollistakaan)
"Yhteisöelämä ja maailmankansalaisuus näyttävät vastustavan toisiaan." kirjoittaa Yli-Tepsa. Tämähän on totta.

Perinteinen yhteisöllisyys on rakentunut ihmisryhmiä toisistaan erottelevien itsekkäiden tarpeiden ja siteiden varaan. Tässä ajassa tämä vanha yhteisöllisyys näyttäytyy lähes aina huonona yhteisöllisyytenä. Omien etujen ajaminen ja oman yhteisön asettaminen etusijalle johtaa maailmanlaajuisiin ongelmiin. Se miten toimimme, varsinkin länsimaissa, vaikuttaa kaikkiin.

Vanha yhteisöllisyys, jota nyt helposti romantisoidaan, perustui siihen että yhteisöön kasvettiin ja elettiin yleensä koko elämä. Yhteisö oli usein hyvin autoritäärinen ja vastusti muutoksia. Yksilö joko taipui yhteisön käytäntöön tai karkotettiin. Eloonjäämisen kannalta oli tärkeää kuulua yhteisöön, joka muodosti suojaverkon.

Nyt ihmiset liittyvät yhä uusiin, usein lyhytkestoisiin keinotekoisiin ryhmiin. Ne eivät ole yhteisöjä ellei niistä rakenneta sellaisia. Satunnaisesti kehittyvät ryhmät ovat helposti luonnostaan kaoottisia ja jopa vahingollisia.

Tarvitaan yhteisökasvatusta kouluihin. Kansalaiset tarvitsevat ollakseen rakentavasti yhteiskunnan jäseniä muun muassa uusia yhteisötaitoja, joihin kuuluu varsin keskeisenä globaali ajattelu tai pikemminkin globaalin tietoisuus arvona. Muutoin on hyvin vaikeaa luoda yhteisöissä tietoisuutta, joka pyrkisi yleiseen hyvään tai pyrkisi avoimeen yhteistyöhön muiden yhteisöjen kanssa.

Kuinka pieni luokan pitää olla?

Sattui silmiin Opettaja-lehden ensi numeron esittely. Raíja Vahasalo vaatii luokkakokoja pienemmiksi.
Onkohan pohdittu riittävästi miksi tämä vaatimus tuntuu nousevan esiin yhä uudelleen, vaikka luokkakokoja on pienennetty suorastaan hurjasti omasta koulunkäyntiajastani. Kaisaniemen koulussa meitä oli neljännella 34 poikaa. Kuka ottaisi nyt semmoisen luokan?

No ei siitä luokasta kovin ruusuisia muistoja jäänyt, eikä paluuta kukaan kaipaa semmoiseen. Mutta.
Mitä ratkaisevaa on tapahtunut viimeisen, sanotaan 30 vuoden aikana?
Käännetään näkökulmaa siitä että lapset ovat muuttuneet huonommiksi tottelemaan/opiskelemaan siihen, mitä opettajilta vaaditaan.
Opettajien koulutus on muuttunut selkeästi tutkijakoulutukseksi. Meiltä puuttuu koulutuksesta ryhmänhallinnan eli ryhmädynamiikan perusteetkin. Tämä ei ilmeisesti ole tärkeää taitoa. Tiétoahan opettajille halutaan jakaa yhä enemmän, mutta opettaminen on mitä suuremmassa määrin osaamista. Harjoituskoulut eivät pysty tarjoamaan nuorille opettajille harjoittelua ryhmän hallinnassa.

Toinen asia on että opetussuunnitelma edellyttää monipuolisia ja vuorovaikutteisia opetusmenetelmiä. Oppilaat myös odottavat sitä, eivätkä enää pelkää opettajia. He eivät suostu istumaan hiljaa ja pitkästymään tunneilla. Vuorovaikutuksen lisääminen opetuksessa on vaikeaa tai ainakin opeteltava ammattitaito. Missä sitä opetetaan opettajille?

Kolmanneksi voisi tässä nostaa esiin sen, että kouluissamme saattaa olla sellaisia rakenteellisia ratkaisuita ja toimintoja, jotka vaikeuttavat oppilaiden paineutumista oppimiseen.

Pelkään että luokkakokojen jatkuva pienentäminen tai sen vaatiminen vie huomion opetuksen ja sitä ohjaavan pedagogian kehittämisestä. Matalin aita on houkuttelevin.

Luokka on yhteisö, jota voi ja pitää ohjata yhteisöllisen pedagogian avulla.

Koulu(kin) on kasvatuksen näyttämö

Olen seuraillut sattuneista syistä läheltä Hesan nuorten ääni -toimituksen laadukasta työskentelyä. Yhteisörakenteet ovat kunnossa ja työn jälki hienoa.

Viime keskiviikkona A-studiosta tuli nuorten tekemä juttu Linnanmäen kesätyöntekijöiden kohtelusta. Ohjelma aiheutti paljon keskustelua sosiaalisessa mediassa, eikä syyttä. Linnanmäen toimitusjohtaja antoi oudon kuvan suhtautumisestaan nuoriin.

Hesari kommentoi mm. : Räikkösen virhe oli nuoren toimittajan aliarviointi. Hän oletti, että Rosa Kettumäelle voisi syöttää ympäripyöreää soopaa. Kun Kettumäki osoittikin kriittistä älyä, Räikkönen veti jarruvivusta ja otti hatkat.   Koko juttu 10min
Valitut palat
 Miten tämä liittyy yhteisöllisyyteen? Tarkastelen asiaa kasvattajan näkökulmasta, koska kyseessä on sentään suurimpien lastensuojelujärjestöjemme omistama lapsille ja nuorille tarkoitettu toiminta. Kyse oli tässäkin siitä että arvoja ei ole ymmärretty/omaksuttu edes johdon tasolla. Aikuinen, varsinkin esimiesasemassa oleva, antaa esimerkin, jonka vaikutus nuoreen on melko
pysyvä.
Seisooko Lasten päivän säätiö tämmöisen esimerkin takana?

Kasvatuksessa yhteisöllisyyteen liittyy myös omaan käytökseen ammatillinen vaatimus. EI voi toimia toisin kuin opettaa. On toimittava annettujen arvojen ja tavoitteiden mukaisesti. Kun kyseessä on julkinen työtehtävä, jossa vaikutetaan lapsin ja nuoriin, ei voi vedota persoonansa laatuun tai huonoon päivään. Kasvattaja on näyttämöllä ja kritiikki on aina kovaa ja useinkin oikeaa.

Yhteinen tieto?

Jäin eläkkeelle luokanopettajan työstä. Jatkan osa-aikaisena tvt-padagogina, tavoitteena opettaa opettajille yhteisiä käytäntöjä yhteisten tavoitteiden mukaan. Kyllä siinä on haastetta.

Mietin, väkisinkin, omaa rooliani koulusta lähtijänä. Kouluissa ei kai ole tavallisesti mitään järjestelmää, jolla kerättäisiin lähtevien työntekijöisen osaamista talteen. Yleensä kai ollaan vähän helpottuneita kun joku vanha vihdoin lähti... Muistelen nuorena opettajana semmoisiakin ajatuksia päässäni olleen.

Ei ole lainkaan varmaa, että omassa koulussani joku jatkaisi minulle tärkeää pedagogista toimintaa. Olen vienyt oppilaita paljon pois luokasta ja yrittänyt voimistaa vuorovaikutusta ja yhteisöllisyyttä omassa luokassani. Olen myös pyrkinyt yhteistyöhön kollegoiden kanssa aina kun olen voinut.
Monia hyviä käytäntöjä on tullut omaksuttua erehdysten kautta. Ketä kiinnostaa?

Kun koulussa yleensä opettaja tekee työnsä yksin, hän myös rakentaa ammattiosaamistaan yksin. Yhteisöjä ei synny ilman yhteistyötä, yhdessä oppimista. Yhteisössä kerätään tietoa ja se kehittyy oppivaksi organisaatioksi. Tämän eteen täytyy tehdä paljon työtä. Työtekijöiden tulee sitoutua yhteisiin arvoihin, sopimuksiin ja käytäntöihin. Kyllä kouluissa on vaikeaa rakentaa yhteisöllisyyttä kun opettajat ovat pedagogisen vapauden nimissä taiteellisia johtajia omassa työssään.
Yksinäiset sudet voivat saada paljon hyvää aikaan, mutta eivät opi toisiltaan ja mallintavat yksintekemisen kulttuurin oppilaille. Olen odotanut että tässä tulee nopeampi muutos. Kullttuurit pyrkivät jatkamaan toimintaansa ja vastustavat luontaisesti muutoksia. Niin tekee koulukulttuurikin.

Merkkejä muutoksesta on silti jo olemassa. Toivon että ajatus ja ymmärrys yhteisön rakentamisesta etenee ja valtaan maan. Ettei tarvitse tehdä yksin.

Yhteisöllinen kivittäminen

Aamun Hesarissa oli uutisia yhteisölisyyden pimeästä puolesta. Intiassa oli hyökätty pariskunnan kotiin ja puhkottu molemmilta silmät, noitaepäilyn takia. Toisessa tapauksessa naimaton pariskunta oli kivitetty hengiltä 200 kyläläisen voimin ja tytön äiti kuulemma johti tapahtumaa...
Vielä oli uutinen saksalaisten sotavankien muisteloista. Sodassa oli hauskaa tappaa ja raiskata. No ihan lähellä on serbien ja kumppaneiden silmittömät raakuudet.

Hesarissa ajateltiin, että kivittäminen johtui lukutaidottomuudesta. Ajatus siitä että kirjasivistys vähentää väkivaltaa on kaunis. Ehkä parempi analyysi oli siinä sotilaiden käytöstä pohtivassa jutussa. Armeijat käyttäytyvät erilailla riippuen siitä, miten niitä johdetaan. Yhteisölisyydessä on aina riski että yksilö menettää mahdollisuuden ja kyvyn päättää itse. - Ehkäpä siksikin elämme tämmöistä yksilölisyyden eetosta?
Yhteisössä johtajuus ja johtamisen moraali ovat hyvin tärkeitä. Yhteisöt saadaan tekemään oikeastaan mitä tahansa, koska huonossa yhteisössä yksilöt eivät kanna vastuuta.

Hyvä yhteisölisyys onkin vaikeaa. Pitää olla hyvää johtamista ja yksilöiden osallistaminen täytyy olla kunnossa. Johtajien pitää pyytää ja sietää kritiikkiä, koska johtaminen myös turmelee kovin helposti.
Tästä oli ehkä myös perussuomalaisten menestyksessä kyse.
Etäältä johtaminen aiheuttaa tyytymättömyyttä, varsinkin nykyajassa.
Hyvä yhteisölisyys tarvitsee aktiivisen demokrattiista johtamista.

Jääkiekon mm ja yhteisölisyys

No voitettiinhan vihdoin. Ja oli hienoa että johdonmukaisesti kaikki korostivat sitä että voitettiin kun joukkueessa ei ollut yksilöitä, joilla olisi ollut tarvetta korostaa itseään. Yhteinen tavoite, yhtenäinen toiminta.

Kun sitten kävi se onneton juhlatöpeksintä, ajattelin että siinä oli taas hyvä esimerkki siitä, kuinka yhteisöllisyys pettää johtamisen puuttuessa.
Yhteisöllinen toiminta tarvitsee yhtenäiset arvot toiminnalle,  kaikkien tiedostaman tavoitteen sekä mahdollisuuden osallistua tavoitteen toteuttamiseen. Toiminta tarvitsee johtamista, jotta yhteisö ei hukkaa tavoitettaan ja toimintakulttuuriaan. Lätkäjoukkueen johto ei ollut valmistautunut juhlintatilanteeseen ja ninpä kaikki toimivat omalla tavallaan. Joillain oli sitten huono tapa, mutta julkisuudessa edustivat kaikkia.
Olisi pitänyt johtaa joukkuetta myös juhlimaan, ei vain pelaamaan.

Ville Niemisen kommentt Olin Villen kanssa ihan just samaa mieltä.

Vääränlaisia koululaisia vai vääränlainen koulu?

Vantaalla on todettu ysiluokkalaisten osaamisen heikentyneen vuodesta 2004. Hesarin artikkelissa joku opettaja valitteli että oppilaat eivät ole enää valmiita tekemään kunnolla työtä. Ja- tietysti tarjotaan Internettiä tähänkin syyksi! Sitä paholaisen keksintöä...
Iltalehtikin otti kantaa


Ja kyllä, Internet tarjoaa kaikki tiedot mitä opettajakin koittaa siirtää oppilaille. Netissä ne ovat vain kiinnostavammassa muodossa ja ennekaikkea vertailtavissa ja valittavissa ajasta ja paikasta riippumatta.

Alkaa yhä enemmän tuntumaan, että oppilaidemme motivaatio laskee (vuosien mittaan) heidän tullessaan aamuisin .museoihin opiskelemaan.

Jos kyse ei olekaan levottomuuden lisääntymisestä ja nuorison pahasta olosta tai murrosiästä tai siitä että lapsia ei enää kasvateta kunnolla (voihan siitäkin olla kyse)? Koulujen toimintatavat ja pedagoginen näkemys eivät ole, väitän, lapsilähtöisiä. Ongelmia alkaa kasaantua.

Opettajien tulisi minusta välttämättä muuttaa työkuvaansa ja osaamistaan sisältöjen siirtämisestä kasvatukseen ja oppimisprosessien ohjaamisen suuntaan.

Yhteisöllisyyteen tässä päästän siitä, että oppilaat pitää saada mukaan heidän koulunsa toimintaan entistä enemmän. Yritysmaailmassa puhutaan sitoutumisesta ja sitouttamisesta. Omaan kouluunkin pitää sitouttaa, jos ei enää opiskella pakosta tai painostuksesta.

Uskon edelleen vankasti siihen että ihminen on utelias luonnostaan. Oppiminen kiinnostaa kun siinä opitaan yhdessä tekemällä. Opeteltavien asioiden tulee mielekkäästi liittyä siihen ainekseen mitä nykyään opitaan koulu ulkopuolella. Eikä haittaa jos voidaan osoittaa että, että osaamisesta on hyötyä.

Koulujen työtavat ja oppisisällöt eivät oikein kohtaa tämän ajan lapsen ja nuoren aivoituksia.
Olisi kuunneltava enemmän mitä koululaisilla on kouluistaan sanottava ja tehtävä yhdessä suuriakin muutoksia.

Taas tytöistä ja pojista

Arviointi lähestyy. Viime viikolla Hesari ansiokkaasti taas pääkirjoituksessaan uutisoi, että peruskoulusta tulee ulos poikia, jotka eivät osaa kirjoittaa kuin auttavasti.  hesari
Näitä uutisia aina välillä tulee: pojat saavat paljon huonompia keskiarvoja, ovat koulupudokkaita tai eivät saa jatko-opintopaikkaa.


Onko näiden uutisten johdosta tehty jotain? Kyllähän viimeisimpään, siis voimassaolevaan, opetussuunnitelmaan kirjattiin että otetaan huomioon poikien ja tyttöjen erilaisuus. Varmasti tuokin ilmaisu oli kovan väännön tulos, mutta mitä se merkitsee- ja onko sen takia kouluissa tapahtunut jotain?

On se aika merkillistä tasa-arvo että sen nimissä pojat ja tytöt tulevat samanikäisinä kouluun, vaikka heidän kehitysasteensa ei ole yleensä sama. Mikäli arvioidaan samalla tavalla, niin pojat ovat lähtökohdiltaan niitä, joille on varattu heikommat arvosanat. Monille tämä lähtöasetelma asettaa tienviitan koko koulu-uralle.


No, joku voi sanoa että ihan sama, kyllä asiat tasoittuvat sitten oikeassa maailmassa. Harmittaa kuitenkin edelleen, että neuropsykologinen tieto ei vaikuta kasvatuksen ja opetuksen järjestelyihn juuri lainkaan.


Miten tämä liittyy yhteisöllisyyteen? Kyse on arvoista, jälleen. Kannustava ja terveesti kasvattava yhteisö (tässä tapauksessa koulu) huolehtii että kaikilla sen jäsenillä on yhtälaiset mahdollisuudet oppia ja osallistua. Sivuajatus: Onko arvoista tullut yhä enemmän paperia? Että kun ne on kirjattu, niin hyvä? Käytännöt eivät muutu kirjoittamalla, vaan sopimuksilla ja tekemällä toisin kuin ennen.


Onko tämä(kin) aihe niistä joista ei ole sopivaa nostaa meteliä? Mistä ei voi puhua, siitä pitää vaieta, vai?

Internet ja yhdessä oppiminen

Olen lukemassa tätä kirjaa. Hauskasti kirja alkaa ja loppuu muistikuvalla minuunkin suuresti vaikuttaneesta elokuvasta:.  Nimittäin mestarin ja näkijän Stanley Kubricin:

Kyse on siitä, että aivomme ovat hyvin plastiset. Kirjan väite ja ehkä jo huomio on, että aivomme verkottuvat uudella tavalla, kun hankimme ja analysoimme tietoa internetissä uudella tavalla.

Kirjaan perustuva kulttuuri on suosinut lineaarista tiedon hankintaa ja ajattelua. Nyt näyttäisi käyvän niin että siirrymme ehkä verkostomaiseen ajatteluun. Oletus on että aivot sopeutuvat nopeasti kulloisinkiin toimintaympäristöihin.
Internetissä asioita selaillaan ja silmäillään. Pitkiä esseitä siellä ei suosita. Myös visuaalinen aines on tärkeää. Tämä on seikka johon kirjassa ehkä kiinnitettään turhan vähän huomiota.

Yhteisöllisyyteen tämä voisi liittyä siten että on yhä suurempi syy opettaa oppimaan yhdessä, verkostona. Kouluun tulee yhä enemmmän niitä, joille toimintaympäristö koulussa on outo. He ovat tottuneet asioiden ja tiedon nopeaan kahlailuun ja informaation linkittämiseen. Varsin tärkeää on myös se, että he ovat tottuneet interaktiiviseen ympäristöön. Heistä on outoa olla hiljaa tai passiivinen.
Voitaisiinko tämä muutos käytää voimavarana sen sijaan että laitamme yhä enemmän oppilaita erityisopetukseen, pienennämme luokkakokoja ja valitamme että oppilaat eivät jaksa keskittyä? Onko osasyy se, että viemme venettä vastavirtaan?

Lasten ja nuorten kehitysympäristö on muutoksessa, työelämän vaatimukset ovat muuttuneet. Miten koulutus vastaa?
Kun koulu ei ole enää pääasiallinen tietolähde, sen tulisi minusta olla yhä enemmän kasvattaja. Nykyaikaista ja hyödyllistä olisi toimia tästä ajasta käsin.
Opetetaan toimimaan yhdessä, arvioimaan tietoja, tekemään työnjakoa, ottamaan vastuuta omasta roolista. Opettaja ohjaa ja oppii mukana.
Asenne on tärkeintä, tässäkin. Sitten on jo helpompaa hahmottaa miten.

Läksyt

Ystäväni Martti Hellström kysyi blogissaan, tarvitaanko läksyjä. EI tarvita.
Läksyt ovat aikuisten keksintö tappaa oppimisen ilo, kontrolloida leikkiaikaa ja paikata yksilöllistämisen puutetta kouluissa.
Tähän aiheeseen oli nyt pakko kommentoida kun se aina lämmittää minut, samoin kuin uskomusperäinen arvioinnin tasapuolisuuteen ja oikeellisuuteen vannominen

Mitenkä läksyt liittyvät yhteisölisyyteen? Eivät heti mitenkään kai?
Jos ajattelen asiaa myös siltä kannalta, niin ehkä aasinsiltoja löytyy. Toisilla on enemmän läksyjä kuin toisilla, koska nopeat ja näppärät ehtivät kaiken koulussa. Toiset saavat apua/painostusta läksyjen tekoon, toiset ei. Useilla ovat molemmat vanhemat pitkään töissä. Läksyt eriarvoistavat oppilaat, joten se ei ole yhteisöllistävä käytäntö. Miksei läksyjä voisi tehdä yhdessä?

Mieluiten opetetaan oppilaat lukupiireihin ja oppimaan yhdessä.

Seminaari kasvatuksen tulevaisuudesta, uusi yhteisölisyys

Olen osallistumassa Kasvatuksen tulevaisuus-seminaariin ensi kuussa. Tulevaisuus liittyyy yhteisölisyyteen jännittävälä tavalla, sillä tulevaisuus on jänittävää :)  Olen yhä enemmän pohtinut tulevaisuuden yhteisöllisyyttä, tai ehkä jo tämän ajan...
Jos kasvatetaan yhteisölisyyteen, mikä on mielestäni välttämätöntä, niin on tärkeää sopia millaiseen yhteisöllisyyteen? Siihen menneeseen, jota me varttuneet kasvattajat nostalgisesti haikailemme vanhan hyvän ajan ilmentymäksi vai stähän 2000-luvun muuttuneen toimintaympäristön yhteisöllisyyteen?  Tässä ajassa on todella vaativaa ja tärkeää kurottaa kasvatusnäkymä lähitulevaisuuteen: Mitä siellä pitää osata?

Luulenpa että koululaisemme osin vaistoavat, että kouluissa opetetaan sellaistakin ja sillä tavalla, että ei kiinnosta, ei tarvita...

KK: Kasvatuksen tulevaisuus

Effe mukana

Tytöt, pojat ja yhteisöllisyys

Eilen osallistuin vilkkaaseen keskusteluun ystäväni Martti Hellströmin Facebookissa, aloitteena tuo artikkeli.
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/

Onko sukupuolikysymys myös yhteisöllinen kysymys? Tuntuisi olevan. Kuinka paljon pitäisi olla miesopettajia ja onko sillä väliä, miksi tytöt saavat parempia numeroita kuin pojat ? Tässä kysymyksiä, joita kasvatusyhteisöjen pitäisi käsitellä, mutta ne ovat useinkin liian tulenarkoja tai ainakin epäkorrekteja aiheita.

Hyvässä yhteisössä keskustellaan myös tai jopa juurikin ne aiheet joista on vaikea keskustella.

Sukupuoli jakaa ihmisiä ja on eräs yhteisöllisyyteen vaikuttava tekijä. Miten se vaikuttaa ja kuinka asia huomioidaan, se on erittäin tärkeä kasvatusyhteisöjen yhteisten päätösten aihe.

Keskustelua tarvitaan, vaikka polttelisikin.

Yhteisölisyyttä ilmassa ?

Opettaja-lehdessä numero 7 (  Opettaja n:ro 7 ) oli ainakin kaksi mielenkiintoista yhteisöllisyyteen liittyvää artikkelia. Olisikohan uudella puheenjohtaja Ollilla jotain tekemistä asian kanssa? Oletan että OAJ terästäytyy pedagogisen keskustelun ylläpitäjänä Olli Luukkaisen komennossa. Pitkään on kestänyt aika, jolloin kaikkeen pedagogiseen kehittämiseen sanottiin OAJ:ssa ei ja ei.
No, on ymmärrettävää että työstä pitää maksaa. On kumminkin kaksi eri asiaa miten suhtaudutaan kasvatustyön kehittämiseen ja miten sen toteuttamisen karvaamisesta sovitaan.

Ensimäinen artikkeli käsitteli tiimejä ja yhteisöllisyyttä. Kirjoitus sisälsi tutun oloista asiaa. Helena Rajakallio oli tullut pitkälti samoihin ajatuksiin yhteisöllisyyden rakentamisesta muun muassa organisoimalla laumat ryhmiin, kuten mekin kirjassamme Yhteisöllinen pedagogia. Hyvä niin.
Toinen artikkeli kuvaili Ritaharjun koulua Oulusta. (niinpä tietysti, kyllä pohjoisessa innovoidaan...) Kirjoituksessa kuvailtiin miten uuteen kouluun oli rakennettu pedagoginen ajatus alusta alkaen. Käytetään uutta tekniikkaa yhdessä oppimiseen ja yhteydenpitoon. Koulun tilat oli suunniteltu ilmeisesti alun alkaen läpinäkyvän toiminnan tukemiseksi.
Kiinnostavaa oli rehtorin toteamus, että kouluun ei ole valtavasti tunkua, ehkä siksi että koulussa olevan pedagoginen ajatus, johon tulisi sitoutua.

Kun jokin pedagoginen virtaus voimistuu kasvatusalalla, esitellään se usein uutuutena. Se on ehkä tarpeen jotta asialle saadaan huomiota ja kannatusta.
Toinen huomio on että kouluihin tulee rakentaa fyysisesti jokin pedagoginen arvomaailma eli antaa mahdollisuudet toteuttaa arvoja, jotka on valittu koulua suunniteltaessa.
Kolmas huomio on, että pysyviä muutoksia ei saada aikaa ellei aloiteta puhtaalta pöydältä ja sitouteta kaikkia. Näin varsinkin kasvatusyhteisöissä, väitän.

Ihan viime aikoin olen yhä enemmän miettinyt sitä että on määriteltävä uusi yhteisöllisyys, niin että sitä voidaan rakentaa. Vanhaa yhteisöllisyyttä ei juurikaan ole tai siitä ei ole hyötyä tässä ajassa.

Loppupäätelmä on taas tämä: Kasvatustyössä arvo ei voi jäädä olemaan ajatuksina. Siitä pitää johtaa tavoitteet ja päättää toimenpiteistä. Siten arvioidaan toimintaa.

Arvot kasvatuksessa

Kirjoitin artikkelin Arvot kasvatuksessa-kirjaan. Sen julkaisua juhlistetaan pienellä seminaarilla tammen tiloissa 14.2. Ystävänpäivänä, joka sattuu olemaan myös hääpäiväni. Kirjan toimittaja Timo Jantunen pyysi minua ystävällisesti käyttämään puheenvuoron.
Omassa puheenvuorossani selvitän 10 minuutissa kasvatuksen ongelmat ;)

Aion ottaa esille neljä asiaa:
1. Miten määritellään yhteisöllisyys kasvatusyhteisössä? 2. Yhteisöllisyys on usein(miten) kasvattajan näkökulmasta arki-ilmiönä negatiivista. 3. Yhteisöllisyyteen kasvamisen perinteiset alustat ovat lähes kadonneet. 4. Mutta. On uusi aika ja tarvitaan uusia yhteisöjä ja uusia yhteisötaitoja. Kasvattajat tarvitsevat uusia taitoja uudenlaisen yhteisöllisyyden kasvun ohjaamiseen.
----------------------------------------------------------------------------------
Arvot kasvatuksessa-kirja

Kutsu
Arvot kasvatuksessa-kirjan seminaariin
Tammen auditoriossa 14.2.2011
Korkeavuorenkatu 37

Klo 15.00 Arvot kasvatuksessa-kirja Timo Jantunen

Klo 15.10 Arvot, rakkaus ja rajat Rehtori ja Filosofian tohtori Ulla Solasaaren ja filosofi Eero Ojasen haastattelu

klo 15.45 Kahvitarjoilu, jonka lomassa vapaata keskustelua ja kirjaan tutustumista

Klo 16.00 Kasvatuksen yhteisöllisyys, mitä se on ja silläkö ratkaisemme kasvatuksen ongelmat? Rauno Haapaniemi, luokanopettaja

Klo 16.10 Yleiskeskustelu, jossa voimme pohtia kasvatuksen eri vaihtoehtojen roolia sekä kasvatuskeskustelun tilaa ja edellytyksiä yhteiskunnassa.

Klo 16.25 Tilaisuuden päättäminen Eero Ojanen

Olet sydämmellisesti tervetullut,
Kriittinen korkeakoulu ja Tammi