Hälinä ja työrauha?

Ylen aamu-uutisissa oli hauska uutisjuttu: Suomalaisessa koulussa on paljon hälinää, mutta siitä huolimatta oppimistulokset ovat hyvät. Hälinästä voi olla jopa hyötyä. Rauhallisinta oli Japanin, Kiinan ja Kazastanin kouluissa.
Niinpä. Sinne vaan sitten Aasiaan "työrauhaa" hakemaan. Mieleen tuli välittömästi muutama asia.

1. Sanojen valinnalla voidaan tehdä paljon ja/tai kertoa ennakko-odotuksista. Jos sana hälinä olis vaihdettu sanaan keskustelu, olisi uutinen saanut aivan toisen sävyn.
2. Elääkö meillä vieläkin autoritäärisen yhteiskunnan arvomaailma oppimisen suhteen? Yksi puhuu ja muut kuuntelevat isännän ääntä. Eihän ennen kansan tarvinnut oppia koulussa paljonkaan. Totteleminen oli paras hyve. Emme kai odota sitä tulevaisuuden tekijöiltämme?
3. Työrauha sanaa määrittelee hiljaisuus. Pitäisikö koko sana heittää romukoppaan ja kehittää parempi, tähän maailmaan sopiva?
4. Yhteisöllinen pedagogia pitää sisällään osallistamisen ja vahvan vuorovaikutuksen arvona ja toimintana. Kun keskustellaan ja liikutaan syntyy "hälinää". Ongelma on ainakin siinä, että koulutilat ovat yleensä ihan vääränlaisia. Niihin on rakennettu sisään opettajakeskeinen, autoritäärinen hiljaisuuden pedagogia.

Onneksi kyseisessä ohjelmassa opettajien kouluttaja puhui ihan järkeviä. Töitä uuden koulun eteen täytyy tehdä jatkuvasti ja paljon. Enkä nyt sitten tarkoita että kouluissa piäisi kaikkien hillua ihan vapaasti.
Hyvä yhteisöllisyys tarvitsee suunnittelua, ohjausta ja johtajuutta.  Mutta kyllä sitä tohinaakin syntyy kun lapset ja nuoret oppivat toisiltaan ja tutkivat maailmaa.

Hyvä yhteisöllisyys tarvitsee jatkuvasti vahvistusta

Taas on hiukan harmittanut koulun alun kouluparjaus mediassa. Ilta-Sanomat kehitti oikein juttusarjan opettajien kauhukuvauksista. Ensin kerrottiin miten kauheita oppilaat ovat ja sitten vielä oli juttua hirveistä vanhemmista. Tämä tehtiin varmaankin tasapuolisuuden nimissä, kun yleensä on moittijoina ovat olleet vanhemmat ja oppilaat.
Kaikki jutut saattoivat olla totta. Julkaisun ajankohta vain on kyynisesti valittu. Koulujen alkaessa monet muistelevat omaa kouluaikaansa tai sitten valmistaudutaan oman lapsen koulunkäyntiin. Koulu on kiinnostava aihe elokuun alussa. Huonot uutiset ovat hyviä uutisia, negatiivinen tunne on vahvempi kuin positiivinen, ainakin ryhmissä.
Olisi kyllä paljon parempi tukea hyvää koulunaloitusmieltä kaikkien puolesta. Vastustaminen, arvostelu ja vihollisen nimeäminen ovat huonon yhteisöllisyyden työkaluja, vahvoja sellaisia.
Hyvä yhteisöllisyys pitää rakentaa, varsinkin nykyisessä kulttuurissamme. Se ei synny itsellään eikä voi hyvin ilman hoitoa. Yhteiskunnan kaikki toimijat ovat vastuussa hyvän yhteisöllisyyden syntymisestä.

Huonoa yhteisöllisyyttä Englannissa

Yhteisöllisyys-sanalla on (onneksi) suomen kielessä hyvä kaiku. Yhteisölisyyttä ilmenee kuitenkin hyvin usein huonona, tuhoisana voimana.
Tämä johtuu ainakin kahdesta syystä:

1. Negatiivinen tunne on voimakas ja tarttuu joukkoon nopeasti. Tämä voi johtua muun muassa siitä että ihmisen evoluutiossa on ollut usein ulkoisia uhkia, joita vastaan on pitänyt nopeasti järjestäytyä. Nopea toiminta vaatii varsinkin vahvaa johtajuutta. Kun johtaja on siis on käskenyt, että tuolla on vihollinen, niin siten on menty.
2. Joukossa tyhmyys tiivistyy, sanotaan, Tämä on harvinaisen totta. Terho Pursiainen on puhunut joukkosieluisuudesta. Yhteisöllisyyden huonoja puolia näyttää olevan että yksilö ei välttämättä ota vastuuta toimistaan, vauikka ne olisivat epäeettisiä. Ryhmässä ollessaan ihminen voi tehdä asioita, joita myöhemmin kauhistelee. Englannissa haastatteluista kuuluu helposti kuinka mielenosoittajat ovat luoneet oman oikeutuksen tekoihinsa.

Hyvä yhteisöllisyys tarvitsee, kasvatusyhteisöissäkin, hyvää johtajuutta ja positiivista kannustusjärjestelmää.

Uusi yhteisöllisyys tarvitsee globaalia ajattelua

Uusi yhteisöllisyys tarvitsee globaalia ajattelua, vanhaa ei tarvita.


Luin Katsaus-lehdestä Hermanni Yli-Tepsan artikkelin Maailmankansalaisuudesta.
Siinä tuli selkeästi esille, miksi vanhaan yhteisöllisyyteen ei pidä enää pyrkiä (eipä se olisi kai mahdollistakaan)
"Yhteisöelämä ja maailmankansalaisuus näyttävät vastustavan toisiaan." kirjoittaa Yli-Tepsa. Tämähän on totta.

Perinteinen yhteisöllisyys on rakentunut ihmisryhmiä toisistaan erottelevien itsekkäiden tarpeiden ja siteiden varaan. Tässä ajassa tämä vanha yhteisöllisyys näyttäytyy lähes aina huonona yhteisöllisyytenä. Omien etujen ajaminen ja oman yhteisön asettaminen etusijalle johtaa maailmanlaajuisiin ongelmiin. Se miten toimimme, varsinkin länsimaissa, vaikuttaa kaikkiin.

Vanha yhteisöllisyys, jota nyt helposti romantisoidaan, perustui siihen että yhteisöön kasvettiin ja elettiin yleensä koko elämä. Yhteisö oli usein hyvin autoritäärinen ja vastusti muutoksia. Yksilö joko taipui yhteisön käytäntöön tai karkotettiin. Eloonjäämisen kannalta oli tärkeää kuulua yhteisöön, joka muodosti suojaverkon.

Nyt ihmiset liittyvät yhä uusiin, usein lyhytkestoisiin keinotekoisiin ryhmiin. Ne eivät ole yhteisöjä ellei niistä rakenneta sellaisia. Satunnaisesti kehittyvät ryhmät ovat helposti luonnostaan kaoottisia ja jopa vahingollisia.

Tarvitaan yhteisökasvatusta kouluihin. Kansalaiset tarvitsevat ollakseen rakentavasti yhteiskunnan jäseniä muun muassa uusia yhteisötaitoja, joihin kuuluu varsin keskeisenä globaali ajattelu tai pikemminkin globaalin tietoisuus arvona. Muutoin on hyvin vaikeaa luoda yhteisöissä tietoisuutta, joka pyrkisi yleiseen hyvään tai pyrkisi avoimeen yhteistyöhön muiden yhteisöjen kanssa.