Ihana alku!

 Kohta koulujen ovet jälleen aukeavat. Lapset ja aikuiset täyttävät koulun. Välttelen sanaa nuori tässä, koska ainakin peruskoulussa kaikki oppilaat ovat lapsia, noin niin kuin laillisesti.

Olen niin kateellinen naapurimaa Virolle koulun aloituspäivästä. Satuimme pari vuotta sitten olemaan Virossa syyskuun ensimmäinen päivä. Ihmettelimme Liisan kanssa, että mikä juhla on meneillään, kun joka paikassa oli hienosti pukeutuneita lapsia ja aikuisia kukkakimput kädessä. Sitten muistimme että koulu alkaa Virossa aina syyskuun ensimmäinen päivä. Koulun aloituspäivä on Virossa iso juhlapäivä, johon osallistutaan etenkin ekaluokkalaisten kohdalla koko perheen voimin. Miten hieno tapa on juhlia sitä että pääsee kouluun, joko ensi kertaa tai kesäloman jälkeen! Kouluilla on juhlapäivä, laulua, kukkia ja tervetuliaispuheita.

Monin paikoin koulun aloitus on meillä aika karu tapahtuma. Opettaja hakee lapset pihalta nimenhuudolla ja sitten mennään sisään. Vanhemmat jäävät ehkä hämmentyneinä ulos. Joskus opettajilla on niin paljon muita töitä, että oppilaat häiritsevät kaikessa kiireessä....Olisiko meilläkin mahdollista keskittää kaikki huomio lapsiin, jotka tulevat suurin toivein aloittamaan koulua ja myös muihin oppilaisiin? Vaikka koulu on aikuisten työpaikka, niin se on lapsille keskeinen kasvuympäristö. Jos tämä huomioidaan niin on tärkeää rakentaa merkittäviä hetkiä kouluun liittyen.

Virossa koulu saadaan tuntumaan merkitykselliseltä. Koulun aloituspäivästä on tehty juhla joka on osa kansallista kulttuuria.  Kun aikuiset viestittävät että koulu on tärkeä, niin sillä on iso vaikutus. Voi olla että koulun merkityksellisyyden tukeminen ja ymmärtäminen on taustalla suurelta osin Viron koulujen erinomaisten Pisa-tulosten takana. Kun oppiminen on sosiaalinen ja emotiaalinen tapahtuma, niin opettajien vaivannäkö koulun aloituspäivänä varmasti palkitaan. 

Aina on hyvä muistaa, että oppilaat eivät tule kouluun vain oppimaan aikuisena tarvittavia taitoja. EI, he tulevat ensisijaisesti tapaamaan kavereitaan ja liittymään vertaisryhmäänsä. Turvallisuuden kannalta jokainen oppilas tarvitseen ainakin yhden aikuisen johon on luottaa, sekä turvaverkon ystävistä. Molemmat perustuvat jatkuvuuteen. Kun nämä kaksi asiaa ovat kunnossa, on mahdollista keskittyä oppimiseen, jonka merkitysellisyydestä oppilaalla pitää olla ainakin jonkinlainen käsitys.

Toivon, että jokainen opettaja voi kokea ensimmäisen koulupäivän olevan juhlapäivä. Omalla pitkällä opettajan uralla opin, että koulun alkaessa minun on kohdattava  oppilaat oikeasti ilolla, muu ei mene läpi. Kun työstä joskus sitten luopuu, saa se olla hiukan haikeaa. Kun koulutyötä tulin tehneeksi lähes neljäkymmentä vuotta, on koulun aloitusaika edelleen paljon tunnemuistoja herättävä. Onnea ja yhteistä iloa siis opet ja oppilaat uuteen lukuvuoteen!

 

Vastuu ja kansalaisuuteen kasvaminen

 Kesä on rippijuhlien tai siis konfirmaatioiden aikaa. Viime viikonnloppuna olimme kahdessa juhlassa. Ihania molemmat. Ja oli kyllä hienoa että Korson kirkossa ihmiset lauloivat ihan oikeasti. Ei ihan tavallista yhteisöllisyyttä nykyään.

Mutta aiheena ei ole veisuu, vaan vastuunotto, johtajuus ja kasvatus. Rippikoulut ovat melko merkittävä kasvatusjärjestelmä, jonka käy suurin osa nuorisosta. Kahdet konfirmaatiot nähneenä tuli taas mieleen pojat ja tytöt ja osallistuminen, noin keskimäärin. Otos oli pieni, mutta veikkaan että sama näkymä olisi tullut eteen muuallakin. Toisessa kirkossa ei ollut edessä yhtään poikaa tai miestä esillä. Rippikoululaiset lukivat moneen otteeseen, mutta yhtään poikaa ei oltu saatu sihen hommaan. Toisessa oli isosina kaksi poikaa näkyvillä ja ehtoollisen avustajina. Muutoin kirkon oma henkilökunta, avustajat ja lukijat olivat tyttöjä tai naisia. Esimerkki vaikuttaa.

Mitä väliä? Tuli mieleen että viimeisimmän kirjamme nimi oli myös voinut olla Vastuu ja kansalaisuuteen kasvaminen. (Nyt Luottamus ja kansalaisuuteen kasvaminen). Kasvatuksen tavoitteena on antaa edellytykset toimia osana  yhteiskuntaa. Siihen liittyy luottamus sekä vastuun taju. Molempia voi oppia ja harjoitella, miten itse toimii yhteisössä. Meillä on nyt paljon vapautta, mutta ehkä liian vähän vastuuta itsestä, muista ja yhteisöstämme yleensä. 

Jos oppii luottamaan muihin ja osaa itse olla luotettava, on hyvät lähtökohdat olla rakentamassa hyvinvointia sekä itselleen, että ympäristössään. Demokratia ja hyvinvointi toimii, kun ymmärrämme myös vastuumme, huomioimme muita. Ja tärkeä osa tätä yhtälöä on kyky tarvittaessa johtaa, olla esimerkki ja laittaa asioita toimimaan. Ajattelen, että rippikoulun isostehtävä on loistava tilaisuus saada johtajakoulutusta. Sainhan siitä itsekin aikanaan paljon enemmän kuin silloin ymmärsin. Samoin kaikki tehtävät joissa tarvitaan hiukan rohkeutta ja uuden oppimista, ovat hyviä kokemuksia kasvun pohjaksi. Tytöt ja pojat tarvitsevat näitä yhtä paljon.

Olen kyllä huomannut, että kun nykyään kysytään koulussa vapaaehtoisia vaikka esittelemään koulua tai oppilasneuvoston ehdokkaaksi, niin tyttöjen käsiä nousee selvästi enemmän. Tätä ei pitäisi hyväksyä itsestään selvyytenä. Jos pojat tarvitsevat rohkaisua, niin annetaan sitä. Kasvattajan tehtävä on tukea tasavertaista kehitystä, muutoin tämä kehitys muuttuu itseään ruokkivaksi (ehkä onkin jo?). Historiasta tiedämme, että joukko itsensä tarpeettomiksi tuntevia nuoria miehiä on potentiaalinen ongelma, sekä heille itselleen että yhteiskunnalle.  Kaikki tarvitsevat tunteen että he ovat tärkeitä ja osa yhteisöään. Tämä tunne vahvistuu, kun voi tehdä jotain yhteisön hyväksi. 

Kasvatuksen pitäisi toimia samoin tyttöjen ja poikien suhteen. Näyttää usein siltä, että me aikuiset hyväksymme poikien passiivisuuden ja ulkopuolelle jäämisen. Opetamme pahimmillaan silloin pojille, että muita ei tarvitse huomoida, eikä yhteisö oikeastaan tarvitse heitä.

Vastuu toimii sekä yksilön että yhteisön tasolla. Yksilön on tarpeen tiedostaa ja ottaa vastuu tekemisistään. Tämä tarkoittaa yleensä vastuuta suhteessa yhteisöön. Yhteisöllisyyttä ei ole ilman luottamusta ja vastuuta. Nämä ominaisuudet liittyvät vahvasti ihmisenä kasvuun, ihan kaikilla.

Ihmetyksen aihe, oppilaanohjauksen kato

 Kuukausi menee muuttoon näköjään, kun tyhjennetään talo ensin. Nyt muuttopöly alkaa laskeutua ja ajatukset palailevat muuhunkin kuin siihen, että mihin ne tavarat oikein laitettiin?

Nimittäin. Löysin koulumuseolle lahjoituskirjoja hakiessani toukokuussa Lukkarin koululta jänniä oppikirjoja. 
Opin oppimaan, opetusteknisiä harjoituksia, vuodelta 1969. Mahtavia kirjoja!

Muistaako joku näitä? Minulla on hämärä kuva että aikoinaan jotkut opettajat olivat osin tyytymättämiä aineeseen joka ei liittynyt mihinkään. Mutta osa tykkäsi. Mihin tämä mainio aine katosi? Sisällytettiin ilmeisesti äidinkieleen...

 

Hämmennykseni oli suuri kun katselin kolmannen (ja muitakin) luokan työkirjaa.

Luetun ymmärtämisen ja tiivistämisen harjoituksia, otsikot ja väliotsikot, tekstin muokkausta. Eivätkö nämä ole juuri niitä taitoja, joiden valitetaan nyt yhä suuremmalta osalta puuttuvan?

Ajattelen että oppilaan ohjauksessa oltiin ihan peruskoulun idean ytimessä. Peruskoulu-uudistuksen tavoitteena oli tasoittaa oppimisen mahdollisuuksia ja luoda tasavertainen koulupolku kaikille. Nyt hämmästellään sitä, kuinka osaamisen ja oppimisen polarisaatio lisääntyy kouluissa. Tämä johtuu enimmäkseen erilaista lähtökohdista, jotka pitäisi tasoittaa. Kouluun tullessaan lapset tuovat oman sosiaalisen alkupääomansa lisäksi myös erilaisen lähtötasonsa oppimiselle. Näistä edellytyksistä muotoutuu pian motivaation pohja.  Juuri oppimaan oppiminen pitäisi opettaa varhain, jotta oppilaiden minäkuva oppijana ei ehdi lukittua kielteiseksi. Kielteinen minäkuva itsestä oppijana kehittyy pian, ehkä parin ensimmäisen kouluvuoden aikana, ja on melkoisen vaikea muuttaa. 

Kirjasarja tuntui nyt hyvin ajankohtaiselta. Miksi ihmeessä päätettin että oppimisen perusasiat sujutetaan muihin aineisiin? On käynyt niin, että suurelta osin lahtökohdista johtuvia eroja ei koulussa saada riittävästi tasoitettua. Saatiinko oppilaan ohjauksella tuloksia? Olisi kiintoisaa saada vastauksia näihin kysymyksiin.