Kesäloma tai kesä yleensäkin on vähän ristiriitainen aika suomalaisille etenkin. Toisaalta lyhyen kesän aikan pitää ehtiä kaikki ja toisaalta rauhoitutaan ja nautitaan kesästä.
Olen lukenut joitain stressi- ja kiireuutisia. Opiskelijat ovat väsyneitä ja työelämä kuluttaa. Kasvattajana ajattelen, että annamme kovin huonon esimerkin jatkuvalla kiireellä. Koulussakin opettajalla on usein kiire ja siihen voi vedota myös suhteessa oppilaisiin ja vanhempiin. Kiire kuulostaa nykyisin ihan hyvältä syyltä siihen, että jotain jää tekemättä. Voi olla jopa niinkin, että pitää olla kiireinen, jos aikoo antaa itsestään hyvän kuvan työntekijänä. Jopa eläkeläiset kertovat mielellään, miten kiirettä pukkaa. Kiire on kuitenkin mielentila. Toisia kiire motivoi toimintaan ja toisille se on lamauttavaa.
Olen aina inhonnut kiirettä. Jos onkin kiire, pyrin hidastamaan tapahtumia ja tekemään tärkeimmät asiat ensin pois. Toisaalta laiskana ihmisenä hyödyn paljon takarajoista. Ajanhallinta lienee elämänhallintataidoista eräs tärkeimpiä, vaikka sitä ei opeteta oikien missään. Varmaan pitäisi koulussa opettaa, ensin opettajille ja sitten oppilaille. Esimerkiksi nyt kaivattu itseohajutuvuus ryhmän tai yksilön tasolla toteutuu vain, jos ajanhallinta on kunnossa.
Siitä piti kuitenkin kirjoittaa, että kiire on harmillinen vaiva, koska se kasvattaa useimmille stressiä ja aiheuttaa väsymystä ja luovuuden vähenemistä. Kuitenkin se on melko paljon itse aiheutettua, omien valintojen seurausta. On tietenkin totta, että työpaikan kiireitä ei voi aina säännellä itse, mutta on paljon aikaa töiden ulkopuolella, josta voi päättää. Työelämässäkin on usein nähtävissä että innostunut ihminen ottaa liikaa töitä. Opettajalla on edelleen hyvin itsenäinen työ, jossa ajankäytölle on hyvin joustavat rajat. Opettaja voi itse torjua kiirettä, ei sitä kukaan muukaan yleensä tee.
Kun kiire on mielentila, joka tarttuu ja hallitsee, sitä pitää torjua. Parhaiten se voisi onnistua vapaa-ajalla. Aika monet ihmiset kuitenkin järjestävät kiirettä nykyisin myös vapaa-ajalleen. Etenkin lapsiperheissä voi olla tilanne, että viikon jokaisen päivänä joku harrastaa jossakin. Perhe ei ole koskaan kotona, rauhassa. Muistelen hiukan nostalgiasilmälasit päässä, että lapsuudessani oli vain sunnuntai vapaapäivä, mutta se oli kiireetön. Käytiin kävelemässä, ja usein iltapäivisin vierailulla. Nyt ajankäytön tehokkuus on usein uusi normi sekä töissä mutta myös kotona. Jos kiirettä ei voi vaihtaa toisinaan joutilaisuuteen tai ainakin hitaaseen toimintaan, ei kiireen aiheuttamasta stressistä voi toipua. Kiireestä voi tulla elämäntapa, ihan huomaamatta. Siitä voi olla jopa vaikea luopua.
Opettajalla on erityisen suuri vastuu omasta ajanhallinnastaan. Jos opettaja on kiireinen, tarttuu tuo mielentila helposti oppilaisiin tai aiheuttaa ainakin levottomuutta. Loma-aika voi olla hyvää aikaa tarkastella omaa ajankäyttöään. Onko omaan kalenteriin jäänyt tarpeeksi vapaata, jolla tarkoitan aikaa, jota voi käyttää oikeasti vapaasti, ilman ennakkosuunnitelmia? Onko mahdollista luopua jostain, jotta saisi vapaa-aikaa, sitä ihan vapaata aikaa? Työssäkin voi useimmiten säännellä aikaansa. Ei kannata osallistua kaikkeen kivaan, monia asioita voi jättää tekemättä- ja on silti ihan hyvä ihminen. Täysi kalenteri kertoo tietenkin aktiivisuudesta, mutta kertoo se myös ongelmista ajanhallinnassa, ainakin oman elämän hallinnassa.
Jos on aikaa, on hyvä istua laiturin päässä kesäiltana ja piirtää mieleensä kuva, jonka pitää rauhallisuuden lähteenä tallella. Tai voi sen tehdä varmaan toisinkin. Pääasia on muistuttaa itseään, että omaa ajankäyttöä hallitsee jokainen itse. Kontaktityössä, kuten opettamisessa, on toisinaan vaikeaa muistaa tämä, mutta siihen kannattaa palata aina kun on hetki aikaa. Kohtaamisesta tulee merkittävä, kun ei olla kiireisiä. Oppilaille tärkeä juttu, ja opettajalle myös.
sunnuntai 14. heinäkuuta 2019
tiistai 18. kesäkuuta 2019
Lätkäopit kouluun?
Kesän lämmössä on hauska palata lätkän kultatunnelmiin. Oli todella kiinnostavaa kuunnella selitysten tulvaa siitä, että miksi joukkue, jonka ei pitänyt pärjätä ollenkaan, olikin menestystarina?
Useimmat asiantuntijat joutuivat ymmärtämään asiat toisin. Joukkue ilman supertähtiä olikin oikea joukkue, jossa sitoutuminen ja roolitus toimivat. Yhteisö onnistui tavalla jossa suoritus oli parempi kuin yksilöiden normisumma.
Kun luin artikkeleita, joissa analysoitiin joukkueen häkellyttävää menestystä, alkoi tuntua että ollaan kasvatuksen ytimessä. Ryhmän vaiheet ja dynamiikka, onnistunut roolitus, luottamussuhteet ja sitoutuminen tavoitteeseen, näitä termejä käytettiin toistuvasti. Alpo Suhonen kuvaili sattuvasti haastattelussa, että vanhan käskyttävän tyylin valmennus korvautui keskustelevalla valmennuksella. Joukkueen jäsenet kokivat että heistä välitetään ja heihin luotetaan. Siitä kokemuksesta nousi täysi sitoutuminen annettuun tehtävään. Kun vedän mutkia hiukan suoriksi, niin koulussa puhuisimme opettajajohtoisesta ja oppilaslähtösestä johtamisesta eli pedagogiasta.
Välillä vähän ärsyttää, kun koulun opetuskeskustelun keskiöön tuntuu nousseen yksilölliset opinpolut, yhteisöllisyys-termi ei ole enää niin muodikas kuin aiemmin. Ehkä se on kulunut. Jokaisella oppijalla on toki yksilöllinen opinpolkunsa, mutta koulu on yhteisen oppimisen paikka ja sosiaalinen näyttämö, jossa opitaan yhteisön jäsenyyttä, toivottavasti myönteisellä tuloksella. Opettaja ei voi olla jokaisen oppilaansa personal trainer, sen sijaan hän voi johdattaa opettamaansa ryhmää hyvään oppimisvireeseen.
Opettaja saattaa nähdä työnsä tuntien ja erilaisten jaksojen suorittamisena, mutta kokonaiskuvaa omasta työstä kannattaa kalibroida usein. Työ muodostuu mahdottoman raskaaksi, jos opettaja ajattelee olevansa koko ajan suhteessa luokan kaikkiin yksilöihin, Sehän on mission impossible. Tämä lähtökohta johtaa muutenkin yleensä opettajajohtoiseen toimintaan, jossa oppilaiden keskinäinen vuorovaikutus on hyvin rajoittunutta. Yksilöt eivät saa silloin harjoitusta ryhmän toiminnasta (eivät opit yhteistyötaitoja), eikä ryhmä kehity.
Palataan siis valmennukseen. Jos hyväksytään ajatus, että opettaja johtaa oppimista ryhmissä, niin silloin on johdateltava ryhmiä hyvään tulokseen. Oppiminen tehostuu vuorovaikutuksessa, mutta vuorovaikutusta pitää jalostaa opettajan toimin. Tässä roolissa opettaja on valmentajakin, opettaessaan miten yhdessä opitaan. Ainakin hän opettaa valmiuksia. Muuten yhteistoiminnallinen oppiminen on vain sekavaa touhua.
Kun oppilasryhmää ohjataan läpi ryhmän vaiheiden kohti hyvää lopputulosta, on Jalosen opeilla paljon käyttöä. Tarvittavan luontaisen auktoriteettiaseman saa vain ansaitusti, mutta ilman sitä ryhmä ei ole ohjattavissa. Lisäksi on tunnettava ja tunnistettava niitä lainalaisuuksia, jotka liittyvät ryhmän kehittymiseen. Yhdessä oppiminen on vaativampaa, kuin vanha opettaminen eli perinteinen käskyttäminen, mutta palkitsevaa, luovaa työtä. Niin, ja Jalonenkin korostaa että ansio on koko valmennustiimillä, ei hän yksin olisi menestynyt. Ammatillinen yhteistyö antaa paitsi esimerkin yhteistyön muodoista ja tavoista, niin sen ansiosta jokaisen ei tarvitse keksiä hyviä käytänteitä yhä uudestaan itse.
Useimmat asiantuntijat joutuivat ymmärtämään asiat toisin. Joukkue ilman supertähtiä olikin oikea joukkue, jossa sitoutuminen ja roolitus toimivat. Yhteisö onnistui tavalla jossa suoritus oli parempi kuin yksilöiden normisumma.
Kun luin artikkeleita, joissa analysoitiin joukkueen häkellyttävää menestystä, alkoi tuntua että ollaan kasvatuksen ytimessä. Ryhmän vaiheet ja dynamiikka, onnistunut roolitus, luottamussuhteet ja sitoutuminen tavoitteeseen, näitä termejä käytettiin toistuvasti. Alpo Suhonen kuvaili sattuvasti haastattelussa, että vanhan käskyttävän tyylin valmennus korvautui keskustelevalla valmennuksella. Joukkueen jäsenet kokivat että heistä välitetään ja heihin luotetaan. Siitä kokemuksesta nousi täysi sitoutuminen annettuun tehtävään. Kun vedän mutkia hiukan suoriksi, niin koulussa puhuisimme opettajajohtoisesta ja oppilaslähtösestä johtamisesta eli pedagogiasta.
Välillä vähän ärsyttää, kun koulun opetuskeskustelun keskiöön tuntuu nousseen yksilölliset opinpolut, yhteisöllisyys-termi ei ole enää niin muodikas kuin aiemmin. Ehkä se on kulunut. Jokaisella oppijalla on toki yksilöllinen opinpolkunsa, mutta koulu on yhteisen oppimisen paikka ja sosiaalinen näyttämö, jossa opitaan yhteisön jäsenyyttä, toivottavasti myönteisellä tuloksella. Opettaja ei voi olla jokaisen oppilaansa personal trainer, sen sijaan hän voi johdattaa opettamaansa ryhmää hyvään oppimisvireeseen.
Opettaja saattaa nähdä työnsä tuntien ja erilaisten jaksojen suorittamisena, mutta kokonaiskuvaa omasta työstä kannattaa kalibroida usein. Työ muodostuu mahdottoman raskaaksi, jos opettaja ajattelee olevansa koko ajan suhteessa luokan kaikkiin yksilöihin, Sehän on mission impossible. Tämä lähtökohta johtaa muutenkin yleensä opettajajohtoiseen toimintaan, jossa oppilaiden keskinäinen vuorovaikutus on hyvin rajoittunutta. Yksilöt eivät saa silloin harjoitusta ryhmän toiminnasta (eivät opit yhteistyötaitoja), eikä ryhmä kehity.
Palataan siis valmennukseen. Jos hyväksytään ajatus, että opettaja johtaa oppimista ryhmissä, niin silloin on johdateltava ryhmiä hyvään tulokseen. Oppiminen tehostuu vuorovaikutuksessa, mutta vuorovaikutusta pitää jalostaa opettajan toimin. Tässä roolissa opettaja on valmentajakin, opettaessaan miten yhdessä opitaan. Ainakin hän opettaa valmiuksia. Muuten yhteistoiminnallinen oppiminen on vain sekavaa touhua.
Kun oppilasryhmää ohjataan läpi ryhmän vaiheiden kohti hyvää lopputulosta, on Jalosen opeilla paljon käyttöä. Tarvittavan luontaisen auktoriteettiaseman saa vain ansaitusti, mutta ilman sitä ryhmä ei ole ohjattavissa. Lisäksi on tunnettava ja tunnistettava niitä lainalaisuuksia, jotka liittyvät ryhmän kehittymiseen. Yhdessä oppiminen on vaativampaa, kuin vanha opettaminen eli perinteinen käskyttäminen, mutta palkitsevaa, luovaa työtä. Niin, ja Jalonenkin korostaa että ansio on koko valmennustiimillä, ei hän yksin olisi menestynyt. Ammatillinen yhteistyö antaa paitsi esimerkin yhteistyön muodoista ja tavoista, niin sen ansiosta jokaisen ei tarvitse keksiä hyviä käytänteitä yhä uudestaan itse.
tiistai 4. kesäkuuta 2019
Opettajan arvokas työ ja mielikuvat
Lukuvuosi on päätöksessään ja opettajat arvioivat menneen lukuvuoden tapahtumia eri tavoin. Koulua koskevia uutisia on aina paljon mediassa lukuvuoden päättyessä ja alkaessa.
Muutama päivä sitten Helsingin Sanomat (30.5.) oli ottanut esiin tilaston, jonka mukaan luokaopettajiksi hakevien määrä on romahtanut eli puoliintunut kuudessa vuodessa. Suomessa on ollut erittäin vaikea päästä tähän koulutukseen, johon on aina ollut kova tunku. Vieläkin hakijoita on runsaasti ja vain noin joka viides hakija hyväksytään, Helsingissä vain joka kymmenes. Asiaa selvitti artikkelissa muun muassa OKM:n opetusneuvos Armi Mikkola. Yhtä erillistä syytä ilmiöön ei ole.
Armi Mikkola nosti esiin yhden tärkeä asian hakijamäärien putoamiseen: ”Koulumaailmaa käsittelevä uutinen on yleensä aina negatiivinen. Totta kai se vaikuttaa siihen, kuinka kiinnostavana ala nähdään”. Muutkin haastateltavat ottivat esiin mielikuvan muutoksen. Mielikuvat ohjaavat tosiaan meidän paljon valintojamme, kaiken informaatiotulvan keskelläkin. Syyllistän vähän median toimijoita. Kun negatiivinen uutinen leviää positiivista paremmin, on suuri kiusaus levittää uutisia, joilla on huomioarvoa kovassa kilpailutilanteessa. Mikäli opettaminen negatiivisen uutisoinnin seurauksena alkaa näyttäytyä vähemmän houkuttelevana ja arvostettavana, on median vaikuttajien syytä arvioida toimintaansa kriittisesti. Koulutus (ja sen hyvinvointi) on nimittäin sivistyksemme perusta.
Harmillista kyllä myös monet opettajat ovat lähteneet mukaan oman työnsä negatiiviseen kuvailuun. Oppilaat eivät enää keskity, työ on paljon raskaampaa kuin ennen, on liian paljon tehtäviä, opettajat eivät jaksa, tämä kaikki on tullut tutuksi sosiaalisessa mediassa ja usein opettajien haastatteluissa julkisessa mediassa. Välillä tuntuu, että myös opettajien ammattijärjestö OAJ perustelee opettajien palkkauksen nostamista opettamisen erityisellä raskaudella. Opettaminen on minusta kyllä vaativaa asiantuntijatyötä, mutta myös kiintoisaa, merkityksellistä ja parhaimmillaan mahtavaa työtä.
Olisiko opettajan työn mielikuvan hallinta yhteisöllinen asia? Minusta on. Ihan koulun tasolla voidaan jo sopia, että ei moitita oppilaita tai valiteta jaksamisesta ihan kaikille. Turhautuminen ja väsyminen ovat ihan luonnollisia tunteita kaikissa töissä. Niitä hoidetaan työnohjauksen ja työpaikan johtamisen kautta. Opettaja on väistämättä esimerkki oppilailleen ja edustaa kotien suuntaan koulua. Ammattimainen toiminta edellyttää, että ongelmia käsitellään oikeissa paikoissa oikeilla tavoilla. Esimerkiksi vanhemmille ei kannata moittia heidän lapsiaan tai kertoa vanhempienillassa, että työ on raskasta. Opettajanhuone ei myöskään sovi oman kuorman purkamispaikaksi. Samoin on sosiaalisen median laita. Turhan helposti opettajat jakavat someen mielikuvaa työnsä raskaudesta ja viimeisillä voimilla lomalle lähteävästä opettajaparasta. Näillä kaikilla viesteillä on nimittäin yhteissummana seurauksensa, vaikka yksilötasolla huolien laaja jakaminen helpottaisikin.
Tähän kirjoitukseen sain aihetta jo 2000-luvun alussa. Huomasin uuden ilmiön. Jos kerroin uusille tuttavuuksille että olen opettaja, sain osakseni säälivän ilmeen: " Voi, eikö se ole nykyään kauhean raskasta?" Kun sanoin että minusta opettaminen on tosi kivaa työtä ja viihdyn siinä ammatissa, sain osakseni epäileviä katseita. Ihmettelin jo silloin, että mitä on tapahtunut? Tottakai yhteiskunnan isot muutokset ovat tuoneet opettajan työhön paljon haasteita, mutta se on edelleen innostavaa, melko vapaata, vuorovaikutukseen nojaavaa tärkeää tulevaisuustyötä. Luulenpa, että työssä viihtymiseen vaikuttaa myös mielikuva, jonka työstä itselleen rakentaa. Sitä voi olla rakentamassa koko kouluyhteisö positiivisen toimintakulttuurin kautta.
Voisiko ajatella, että ongelmia hoidetaan siellä missä ne ovat syntyneet ja koulutyön arvoa ja opettamisen merkityksellisyyttä saa mainostaa hyvällä omatunnolla?
ps. Muun muassa Pisa-tutkimukset ovat osoittaneet että koulun merkityksellisyys koululaisille on vähentynyt koko 2000-luvun. Tämä kehitys koskettaa väistämättä opettajiksi pyrkijöitäkin. Toivottavasti ei työssä olevia opettajia henkilökohtaisella tasolla.
Muutama päivä sitten Helsingin Sanomat (30.5.) oli ottanut esiin tilaston, jonka mukaan luokaopettajiksi hakevien määrä on romahtanut eli puoliintunut kuudessa vuodessa. Suomessa on ollut erittäin vaikea päästä tähän koulutukseen, johon on aina ollut kova tunku. Vieläkin hakijoita on runsaasti ja vain noin joka viides hakija hyväksytään, Helsingissä vain joka kymmenes. Asiaa selvitti artikkelissa muun muassa OKM:n opetusneuvos Armi Mikkola. Yhtä erillistä syytä ilmiöön ei ole.
Armi Mikkola nosti esiin yhden tärkeä asian hakijamäärien putoamiseen: ”Koulumaailmaa käsittelevä uutinen on yleensä aina negatiivinen. Totta kai se vaikuttaa siihen, kuinka kiinnostavana ala nähdään”. Muutkin haastateltavat ottivat esiin mielikuvan muutoksen. Mielikuvat ohjaavat tosiaan meidän paljon valintojamme, kaiken informaatiotulvan keskelläkin. Syyllistän vähän median toimijoita. Kun negatiivinen uutinen leviää positiivista paremmin, on suuri kiusaus levittää uutisia, joilla on huomioarvoa kovassa kilpailutilanteessa. Mikäli opettaminen negatiivisen uutisoinnin seurauksena alkaa näyttäytyä vähemmän houkuttelevana ja arvostettavana, on median vaikuttajien syytä arvioida toimintaansa kriittisesti. Koulutus (ja sen hyvinvointi) on nimittäin sivistyksemme perusta.
Harmillista kyllä myös monet opettajat ovat lähteneet mukaan oman työnsä negatiiviseen kuvailuun. Oppilaat eivät enää keskity, työ on paljon raskaampaa kuin ennen, on liian paljon tehtäviä, opettajat eivät jaksa, tämä kaikki on tullut tutuksi sosiaalisessa mediassa ja usein opettajien haastatteluissa julkisessa mediassa. Välillä tuntuu, että myös opettajien ammattijärjestö OAJ perustelee opettajien palkkauksen nostamista opettamisen erityisellä raskaudella. Opettaminen on minusta kyllä vaativaa asiantuntijatyötä, mutta myös kiintoisaa, merkityksellistä ja parhaimmillaan mahtavaa työtä.
Olisiko opettajan työn mielikuvan hallinta yhteisöllinen asia? Minusta on. Ihan koulun tasolla voidaan jo sopia, että ei moitita oppilaita tai valiteta jaksamisesta ihan kaikille. Turhautuminen ja väsyminen ovat ihan luonnollisia tunteita kaikissa töissä. Niitä hoidetaan työnohjauksen ja työpaikan johtamisen kautta. Opettaja on väistämättä esimerkki oppilailleen ja edustaa kotien suuntaan koulua. Ammattimainen toiminta edellyttää, että ongelmia käsitellään oikeissa paikoissa oikeilla tavoilla. Esimerkiksi vanhemmille ei kannata moittia heidän lapsiaan tai kertoa vanhempienillassa, että työ on raskasta. Opettajanhuone ei myöskään sovi oman kuorman purkamispaikaksi. Samoin on sosiaalisen median laita. Turhan helposti opettajat jakavat someen mielikuvaa työnsä raskaudesta ja viimeisillä voimilla lomalle lähteävästä opettajaparasta. Näillä kaikilla viesteillä on nimittäin yhteissummana seurauksensa, vaikka yksilötasolla huolien laaja jakaminen helpottaisikin.
Tähän kirjoitukseen sain aihetta jo 2000-luvun alussa. Huomasin uuden ilmiön. Jos kerroin uusille tuttavuuksille että olen opettaja, sain osakseni säälivän ilmeen: " Voi, eikö se ole nykyään kauhean raskasta?" Kun sanoin että minusta opettaminen on tosi kivaa työtä ja viihdyn siinä ammatissa, sain osakseni epäileviä katseita. Ihmettelin jo silloin, että mitä on tapahtunut? Tottakai yhteiskunnan isot muutokset ovat tuoneet opettajan työhön paljon haasteita, mutta se on edelleen innostavaa, melko vapaata, vuorovaikutukseen nojaavaa tärkeää tulevaisuustyötä. Luulenpa, että työssä viihtymiseen vaikuttaa myös mielikuva, jonka työstä itselleen rakentaa. Sitä voi olla rakentamassa koko kouluyhteisö positiivisen toimintakulttuurin kautta.
Voisiko ajatella, että ongelmia hoidetaan siellä missä ne ovat syntyneet ja koulutyön arvoa ja opettamisen merkityksellisyyttä saa mainostaa hyvällä omatunnolla?
ps. Muun muassa Pisa-tutkimukset ovat osoittaneet että koulun merkityksellisyys koululaisille on vähentynyt koko 2000-luvun. Tämä kehitys koskettaa väistämättä opettajiksi pyrkijöitäkin. Toivottavasti ei työssä olevia opettajia henkilökohtaisella tasolla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)