Onko pakko?

 Jokin aika sitten osallistuin sosiaalisessa mediassa ammatilliseen keskusteluun siitä, onko oppilaiden pakko mennä suihkuun liikuntatunnin jälkeen. Kysyin tätä itseltäni 90-luvun alussa. 

Oikeastaan koko kysymyksen asettelu tuntuu väärältä. Opettajilla kun ei ole käytettävissään pakkokeinoja. Opettaja ei voi pakottaa mihinkään (paitsi vaaratilanteissa). Yhteiskuntamme on kehittynyt vaiheeseen, jossa yksilön koskemattomuus on lastenkin oikeus ja kasvattaminen on ohjaamista oikeaan suuntaan.

Korona-aikana meille tuotiin hallituksen taholta ilmaisu, joka sopii kouluunkin: Vahva suositus. Sekin muuten ymmärrettiin osaksi väärin ja luultiin pakoksi. Totta kai opettajat kehottavat (vahvasti) oppilaitaan pesytymään ja huolehtimaan hygeniasta, sehän kuuluu kasvatukseen. Ketään ei kuitenkaan voi väkisin viedä suihkuun, sehän olisi virkavirhe tai mikähän termi siihen sopii. On suorastaan outoa, että samaa keskustelua on käyty eri yhteyksissä esim. kännykän takavarikoinnista. 

Omaan kouluaikaani kuului se, että aikuinen saattoi pakottaa ja etenkin opettaja. Jos oppilas ei poistunut luokasta, hänet vietiin tukasta vetäen, jos ei syönyt häntä syötettiin. Aika karmeaa, mutta siihen lapset saivat tottua. Kaikki on nyt toisin. Iso ero on siinäkin, että emme elä yhtenäiskulttuurissa. Kodeilla ja yhteiskunnalla on monenlaisia odostuksia koulun suhteen. Teki niin tai näin, niin joku voi aina olla eri mieltä. Siinä sitten luovitaan. - Joku saattaa olla sitäkin mieltä, että lasta pitää pakottaa. Meillä on kuitenkin laki, joka antaa suojaa.

Ehkäpä kysymyksellä tarkoitettiinkin sitä, että onko kouluissa tapana tai sääntönä, että liikunnan jälkeen mennään suihkuun? Nykyään on varmaan monia käytäntöjä. Alastomuuteen suhtautuminen on muuttunut melkoisesti viime vuosikymmeninä, etenkin lapsilla, harmi kyllä hieman ahdistuneempaan suuntaan. Osa lapsista saattaa myös kulttuurisista syistä kokea mahdottomaksi mennä suihkuun tilaan jossa on muitakin. Paras toimintatapa on varmaan tilanteen mukainen harkinta, niin että lapsen etu on tärkein. Yksilöllinen kulttuuri on omalla tavallaan hankala, kun koulussa kuitenkin ohjataan ryhmiä. Mutta siihen on totuttava.

Se 90-luvun kysymys? Syntyi tilanne, jossa ensimmäistä kertaa eräs poika (uusi oppilas) kieltäytyi menemästä suihkuun liikuntatunnin jälkeen, olisiko ollut noin 4-luokkalainen. Huomasin heti, että kaikki muut pojat odottivat, että mitä siitä seuraa. Oli tulossa esimerkkitapaus. Tai niin luulin. Tulin itkettäneeksikin poikaa, kun tivasin syitä kieltäytymiseen (olimme tietenkin kahden). Mitään kunnon syytä en saanut, mutta lopulta älysin sopia, että poika käy suihkussa, kun muut ovat poistuneet. Muille selitin että tämä on poikkeus. - Illalla sain pojan äidiltä soiton, jossa hän kertoi lapsensa mielenterveyteen liittyvistä vaikeuksista. Niistä olisi ollut tarpeen tietää etukäteen. Kaikki sujui lopulta aika hyvin. Ilmoitin muulle ryhmälle, että kyseisen pojan kanssa on sovittu, että hän menee suihkuun kun muut ovat käyneet - tai käyttää opettajan suihkua joka on omassa tilassa. Ei syntynyt ainakaan pahempia pulinoita. 

Noihin aikoihin alkoi syntyä yhä enemmän tilanteita, että osa pojista ei halunut mennä muiden kanssa suihkuun. Peli oli menetetty, mutta yleisistä syistä. Minunkin oli sanottava oppilaille, että kyseessä vahva suositus joka perustuu henkilökohtaisen hygenian hoitoon. He, jotka kokivat alastomuuden yhteisessä tilassa kiusalliseksi, eivät tietenkään valistuksesta saaneet juuri motivaatiota ylittää ahdistustaan. Viattomuuden aika oli ohi, syyt olivat kulttuurin muutoksessa. Ei haluttu, eikä voitu pakottaa. Sinänsä hyvä tilanne - jäljelle jääkin sitten kasvatus. Ammatillisen kehittymisen kannalta se onkin parasta.

Hyvinvointi on ensiarvoista

 Hesarin mielipidesivuilla kirjoittivat Mikko Puhakka ja Martti Iivonen tärkeästä aiheesta "Hyvinvointi on edellytys koulumenestykselle" (HS 24.8.2020). Kirjoittajat ovat hyvällä asialla ja osaavat myös kätkeä kiistellyn viihtymis-sanan  helpommin ymmärrettävään muotoon ja asiayhteyteeen. Viihtyminen ja hyvinvointi liittyvät  tiukasti toisiinsa.

Olemme Liisan kanssa markkinoinneet pedagogisen viihtymisen käsitettä, jotta ei jouduttaisi väittelyyn siitä, että ei aina voi olla kivaa tai että ei opettaja ole viihdyttäjä. Harmillisesti kielessämme viihtyminen liittyy viihde-sanaan, jolla on ristiriitainen painolasti, ainakin kun puhutaan kasvatuksesta ja opetuksesta.

Kirjoittajat viittaavat siihen, että suomalaisessa koulussa on yhä enemmän oppilaita, jotka uupuvat ja kärsivät mielenterveyden ongelmista. Lisäksi kouluviihtyvyys on heikko, vaikka oppimistuloksissa olemmekin olleet huippuja. "Koulujärjestelmässä painotetaan edelleen teoreettisuutta ja tiedollista substanssiosaamista, mutta sivistyksen edistäminen ei saa tapahtua hyvinvoinnin kustannuksella." Kirjoittajat toivovat koulujen tekevän hyvinvointisuunnitelman, jonka avulla voidaan muuttaa koulun toimintakulttuuria lisäämään viihtyvyyttä ja hyvinvointia. He mainitsevat muun muassa Kiva- ja Versotoiminnan ja elämänhallintataitojen harjoittelemisen. Omana näkökulmana lisään  oppilaan kokeman koulupolun ja sen tuottaman turvallisuuden/turvattomuuden.

Viihtymistä tai "yhteishenkeä" edistetään kouluissa usein ryhmän ulkoa tulevilla toimilla tai lyhyillä projekteilla. Turvallisuus on hyvinvoinnin perusta, se on oma lähtökohtani näihin asioihin. Sitä voidaan koulussa edistää varmistamalla, että kukaan ei ole yksin - eikä niin sanotussa huonossa seurassa. On päästävä tapahtumien sisään. Lasten ja nuorten omat turvaverkot, so. kestävät ystävyyssuhteet, tuovat parhaiten turvaa ja hyvinvointia sekä kouluun että koulun ulkopuolelle. Mikäli koulun toimin pyritään edistämään  hyvinvointia vain koulussa, ei hyviin tuloksiin päästä.  Melko helposti voidaan koulussa muodostaa pitkäkestoisia oppivia ryhmiä, joihin muodostuu myönteinen riippuvuus eli kestävät kaverisuhteet. Näitä oppivia ryhmiä voidaan opetuksen ohella tukea monin tavoin ja suunnata erityistukea niiden kehittymiseen, mieluummin kuin että ongelmia korjataan vain yksilötasolla, tapahtumien ulkopuolella. Koulussa kaikki tilanteet ovat sosiaalisia, julkisia ja yhteisön voimin hoidettavissa.

Monet merkit viittaavat siihen että kouluissa ei voida enää edetä suuntaan, jossa yksittäisetn oppilaiden ongelmia hoitavat yhä useammat asiantuntijat. Yhä suuremmat kouluyksiköt vaativat oppilaiden sosaalisilta taidoilta ja verkoilta yhä enemmän. Yhteisöllisyys heikkenee jos ei tunne olevansa yhteisön jäsen, yhteistä tavoitetta toteuttamassa. Turvattomuuden lisääntyessä nousee vihamielisyys ja välinpitämättömyys esiin. Lauma jossa yksilöt eivät tunne toisiaan, on helposti vihamielinen. En näe muuta ratkaisua kuin yhteisöllisyyden vahvistamisen. Se alkaa siitä, että jokaisen tuntee kuuluvansa turvalliseen pienryhmään.

Asiaa voinee hoitaa eri tavoin, päämäärä on tärkeä ja yhteinen tahtotila sen toteuttamiseen. Opettajat eivät nykyisin oikein voi vain opettaa, he joutuvat/pääsevät yhä enemmän valmentamaan oppimiseen kasvua ja rakentamaan hyvinvointia ryhmiin. Onhan se kiinnostavaa, yhdessä!

Arvioinnin ristiveto

 Marika Toivolaa fanitan. Matikanope ja tutkija, joka jaksaa uudistaa ja kyseenalaistaa. Hän on käänteisen oppimisen ja arvioinnin edelläkävijöitä. Olen Hesarin mielipideosastolta löytänyt kolme itseäni kiinnostavaa kirjoitusta, joista Marikan on ensimmäinen.

Eikö koronakevätkään nostanut huolta arvioinnista? - oli otsikko kirjoituksessa (HS 22.8), jossa Marika nostaa esiin tärkeän arvioinnin kaksijakoisen luonteen ja kysyy pitääkö niin olla. " Arvointi on mitä suuremassa määrin eettistä toimintaa. Se konkretisoi oppilalle opettajan ihmiskäsityksen. Harva tulee miettineeksi, kuinka tyly opintokokonaisuuden lopuksi pidettävän summatiivisen kokeen viesti on: aivan kuin oppilas olisi vain arvostelun kohde, jonka ei uskota voivan muuttaa toimintaansa palautetta saatuaan." Moni opettaja protestoi: Ei ole muuta vaihtoehtoa, näin koulu toimii. Mutta onhan opettajalla vapaus kohdata oppilaansa haluamallaan tavalla- ja velvollisuus noudattaa opetussuunnitelman edellyttämää monipuolista arviointia.

Marika Toivola käsittelee arvioinnin summatiivista ja formatiivista muotoa. "Toisin kuin summatiivinen arviointi formatiivinen eli oppimisen aikainen arviointi konkretisoi oppilaalle, että opettaja ei pelkästään usko oppilaan kehityskelposuuteen vaan myös auttaa oppilasta kehittymään havaittujen puutteiden pohjalta."  Opettaja on työssään puun ja kuoren välissä. Hän on sekä yhteiskuntapoliittinen toimija että ihmisen yksilöllisen kasvun tukija. Nämä tehtävät eivät tosin ole välttämättä ristiriidassa, mutta usein ovat. Yhteiskunta (etenkin työmarkkinat) toivoo tuottavaa työvoimaa ja koulutukseen laitetun taloudellisen panostuksen tuottoa, toisaalta hyvinvointivaltion yleinen tavoite on hyvä elämä, johon on yksilöllisiä polkuja. Opetus ja kasvatus ovat koulun tehtäviä. Opetetaan elämässä tarvittavia tietoja ja taitoja sekä kasvatetetaan, tuetaan yksilön liittymistä yhteisöön siten, että hänellä on mahdollisuus kasvaa täyteen mittaansa. Arvioinnin pitäisi tukea molempia tavoitteita, ehkä tärkeimpänä auttaa oppilasta näkemään omat vahvuutensa ja motivoida elämänmittaiseen kehittymiseen.

Opettajalle arviointi saattaa olla jotain, mitä tehdään urakalla. Itselleni se oli aina melko epämieluisaa. Kun joutui antamaan heikkojakin arvosanoja, oli aina mielessä se, että miten tämäkin arvosana vaikuttaa? Ei ainakaan kannustavasti. Arvosana ei yleensäkään ole kovin laaja-alainen viesti. Sitä voi laajentaa esimerkiksi arviointikeskusteluilla ja oppilaan oman tavoitesuunnitelman avulla. Arviointi on myös vallankäyttöä, joten sitä tehdessä pitäisi mahdollisimman tietoinen omasta toiminnasta.

Onko niin, että summatiivinen arviointi koetaan edelleen tärkeimmäksi arvioinnin muodoksi? Ainakin se on yleensä arvioinnin näkyvin muoto. Silti, olen samaa mieltä siinä, että formatiivinen arviointi on oppimisen ja oppilaan kannalta se tärkeämpi arvioinnin muoto. Marika toteaa, että opettajia on velvoitettu jo kahdenkymmenen vuoden ajan edistämään arvioinnillaan sekä oppimista että oppilaiden itsearviointitaitoja. "Osaamisen mittaaminen ei ole tulostavoite, vaan mittauksia tehdään, jotta tiedetään, missä ollaan tällä hetkellä ja mitä apuja tarvitaan, jotta todellakin päästään sinne minne ollaan menossa."

Arviointi on yhteisöllinen asia. On hyvä, jos koulun työyhteisössä varataan aikaa yhteiseen pohdintaan arvioinnin muodoista ja tehtävistä. Millainen arviointi palvelee/kannustaa parhaiten kaikkien oppimista? Sitä on hyödyllistä yhdessä linjata.