Virossa ajatellaan toisin, kännyköistäkin

Aina välillä ihmettelen, että miksi Suomenlahden toisella puolella ovat koulun tulokset niin hyviä. Esimerkiksi tyttöjen ja poikien eroja ei juuri ole ja maa porskuttaa jatkuvasti paremmilla Pisa-tuloksilla ohi Suomen. No, silmiini osui Guardian -lehden artikkeli viime toukokuulta, jossa toimittaja Sally Weale oli haastatellut Viron opetus- ja tiedeministeriä Kristina Kallasta. Aikamoisen kiinnostavaa! (linkki artikkeliin) "Rather than trying to resist new technology, Estoania has embrassed it."

Herättää paljon ajatuksia. Kannattaa lukea tuosta linkistä, mutta laitan muutaman oman noston/kommentin:
- Virossa ei ole kouluissa älypuhelinkieltoja, mutta alueittain ja kouluittankin sovitaan miten älypuhelimia käytetään. Ne ovat oppimista varten, välituntikäyttöä rajoitetaan.

-Kallaksen mukaan Virossa on avoimempi suhtautuminen ruutuihin, kännyköihin ja teknologiaan yleensä, kun verrataan Euroopan maita. Niinpä opettajatkin ovat valmiimpia näkemään älypuhelimet hyötykäytössä kuin pitämään niitä ongelmina.

-Kuntavaaleissa 16-vuotiaita kannustetaan äänestämään sähköisesti puhelimellaan. Ministerin mukaan olisi outoa jos koulussa sitten ei opeteta miten saadaan tietoa vaaleista ja yleensäkin hankitaan tietoa kännyköillä, ja käytetä myös tekoälyä oppimiseen. Ymmärrän kannanoton niin, että älypuhelimen hyöytykäyttö nähdään osana aktiivista kansalaisuutta. Koulu ottaa kopin vastuustaan antaa kaikille tasavertaisia mahdollisuuksia osallistua.

-Viro ottaa käytöön tekoälyn vuoteen 2027 mennessä kaikille opettajille ja oppilaille. Se tarkoittaa että kaikilla on käytössä oma tekoälytili. Opettajat koulutetaan toimimaan uudessa oppimisympäristössä. Virosta tulee testialusta tekoälyn käytössä oppimisen apuna.
- Ministeri Kallaksen mukaan tämä merkitsee suuria muutoksia koulun käytäntöihin: enää ei kannata esimerkiksi antaa esseita kotitehtäväksi, tai käyttää muistiin/toistoon perustuvaa oppimismallia, kuten on tehty satoja vuosia. Kouluissa tulee siirtyä suullisiin kokeisiin. Kallas toteaa että koulun haaste on nyt kehittää oppilaiden korkeampia kognitiivisia taitoja, sillä tekoäly selvittää muun paremmin ja nopeammin.

Aika avartavaa. Täytyy sanoa että näen asiat hyvinkin samoin. Isoja muutoksi on tulossa, halutaan tai ei. On harmi että meillä tuntuu menevän opetuksen kehittämiseen varattua aikaa ja energiaa siihen, miten voidaan estää häiritsevä älypuhelimen käyttö. Sekin on toki tärkeää, mutta pääasia kai olisi keskittyä siihen, miten jokaisen taskussa olevaa laitetta käytetään oppimiseen ja aktiiviseksi kansalaiseksi kasvuun. Ja tosiaan on toivottavaa, että emme jää tekoälyn kanssa jälkijunaan.

Totuuden nimessä on sanottava, että varmaankin suuri osa Viron koulumenestyksestä johtuu kulttuurisista syistä. Koulun asema on pysynyt vahvana ja oppilaat tulevat kouluun oppimaan ja menestymään. Mutta onhan Viro koko uuden itsenäisyytensä aikana osoittanut ketteryyttä ja halua uudistua. Siitä on paljon apua, koska maailma kyllä muuttuu, vaikka kuinka vastustaisimme. Ei silti kyllä meilläkin osataan ja nähdään tulevaisuuden tarpeet. Siitä myöhemmin.

Valtaa oppimiseen!

Olinpa vaikuttunut ja iloinen. Entisen kouluni entinen oppilas Pauliina Rantavuori julkaisi väitökirjansa tärkeästä aiheesta. Minusta siinä ollaan vahvasti nykyisten kouluhaasteiden keskiössä:  Adolescents Gaining Power : A Change Laboratory in a School Setting (Pauliina Rantavuori 2025). (Linkki julkaisuun tässä) Hänellä on tausta koulussa erityisopettajana.

Väitöskirja käsittelee sitä "kuinka nuoret tuottavat ja saavuttavat valtaa kouluympäristössä. Tutkimus nojaa kulttuurihistorialliseen toiminnan teoriaan ja erityisesti sen käsitteellisiin jäsennyksiin vallasta, toimijuudesta ja koulusta vieraantumisesta. Tutkimuksessa korostetaan toiminnan kohdetta keskeisenä voimana, joka ohjaa toimintojen kehittymistä. Tarkastelun kohteena on, millainen merkitys toiminnan kohteella on nuorten mahdollisuuksille saada valtaa omaan oppimiseensa ja siten ennaltaehkäistä koulusta vieraantumista."

Rantavuori kertoo: "Halusin ymmärtää, mitä oppilaat itse pitävät tärkeänä ja mitä tapahtuu, kun he saavat mahdollisuuden toimia, johtaa ja muovata omaa oppimistaan." Ja: "Kun oppilaat eivät voi vaikuttaa koulun keskeiseen kohteeseen, opittavan tietoon, syntyy ristiriita, joka voi johtaa koulusta vieraantumiseen." (Linkki haastatteluun). Rantavuori toteaa myös, että kyse ei ole yksittäisten oppilaiden ongelmista, vaan koulun rakenteisiin liittyvistä ilmiöistä. Niinpä, oppiminen on sosiaalinen tapahtuma.

Tämä on ihmeen vähän tutkittu aihe. Törmäsin koulusta vieraantumisen ja laskevan motivaation haasteeseen muistaakseni kun kirjoitimme Rakenna oppiva ryhmä -kirjaa. Kun luin Pisa12-ensituloksia julkaisua (OKM 2013 Kupari &all.) niin tämä teksti hyppäsi silmille: "PISAn tulokset kertovat osaltaan siitä, että koulun arjen ja nuorten odostusten välillä on kasvava kitka. Ristiriita koulun pedagogisten ja kulttuuristen käytänteiden ja toisaalta nuorten koulun ulkopuolella kohtaaman todellisuuden välillä on lisääntymässä." - Kymmenen vuotta myöhemmin Rantavuori pyrkii minusta osaltaan vastaamaan tähän, koulun merkityksellisyyden ja kouluun kiinnittymisen isoon haasteeseen. 

Ainakin 20 vuotta on tiedetty että koulun merkityksellisyys ja oppijoiden sisäinen motivaatio ovat olleet meillä laskevalla käyrällä. Aika vähän on suurempia korjausliikkeitä pystytty tekemään. Kuten Rantavuori toteaakin, pitäisi muuttaa koulun rakenteita, ja se on vaikeaa. Minusta näyttää, että meidän yksilön vapautta suosiva kulttuurimme kohtaa nyt kouluissa yhteisöllisyyden haasteen. Miten vastataan lasten odotuksiin? Miten vastuun kantamista ja yhteistyötaitoja vahvistetaan? Miten kouluista tehdään oppivia yhteisöjä?

Rantavuori tutki mitä tapahtuu, kun kahdeksasluokkalaiset saavat toteuttaa pitkäkestoisen projektin, jossa heillä on valtaa aiheeseen ja toteutukseen. Sitoutuminen koheni tietenkin paljon. Haluan mainita tässä yhteydessä pedagogisen viihtymisen käsitteen, joka sopinee saavutettuihin tuloksiin. Tämähän ei tarkoita nyt sitä, että oppilaiden pitää saada päättää kaikesta. Kyse on vallan ja vastuun jakamisesta siten, että koulun nykyinen epätasapainoinen vallanjako vastaa paremmin lasten ja nuorten odotuksia ja osaamistakin.

Voin vielä ottaa omakohtaisen yksinkertaisen esimerkin. Annoin yleensä oppilaiden valita koepäivän ja osin koealueenkin. Ennen vai jälkeen loman tai viikonlopun? Mille päivälle koe sopii parhaiten? Kun oppilaat keskustelivat ja äänestivät sopivan päivän, huomasin että kokeeseen valmistautuminen tuntui olevan mukavampaa ja motivaatio siten parempi. Minulle päivästä päättäminen oli yleensä vähemmän tärkeää, koska samat työt olivat kuitenkin edessä. Oppiaille voi antaa mahdollisuuden omistaa oppijuuttaan  monin tavoin.

Valtaa on aina ilmeisesti vaikea jakaa. Koulussa opettajilla on asemaan perustuvaa vastuuta ja valtaa, mutta monia asioita voi jättää oppilaiden päätettäviksi. Se vaatii hiukan ajatustyötä ja koulun käytäntöjen yhteistä muokkaamista, mutta varmasti palkitsee.  Rantavuori toteaakin että vallan saavuttaminen on yhteisöllinen prosessi.

Lopuksi sopinee Pauliina Rantavuoren ajatus vallan merkityksestä kasvuun ja oppimiseen:  "Kohteeseen suuntautuvan vallan käsite on keskeinen, sillä se liittyy koulutuksen merkityksellisyyteen ja edistää oppimismahdollisuuksia, jotka ovat linjassa oppilaiden omien kiinnostuksen kohteiden kanssa. Tämä lähestymistapa tukee nuoria henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten haasteiden kohtaamisessa ja muuntaa koulun maailmaa tutkivaksi yhteisöksi, mikä voi ehkäistä vieraantumista koulusta ja tukea oppilaiden kykyä toimia myönteisen muutoksen ajureina."

Miten tämä tapahtuu, on kouluissa paikallisesti sovitettavissa. Tärkeää lienee ajatus, tavoite johon voi pyrkiä eri tavoin.

Liika vapaus ahdistaa

 Joulukuun alkuun sopinee lainata Liisa Keltikangas-Järvistä: "Ihminen on sosiaalinen eläin. Ylenmääräinen yksilöllisyys muuttuu yksinäisyydeksi ja tuottaa ahdistusta." (Nykyihminen on liian vapaa; Tiede-lehti 13/2025)

Liisa Keltikangas-Järvisellä on aina ollut kyky ottaa esille ajankohtaisia aiheita. Nyt hän osaltaa haluaa tuoda esiin eräänm länsimaissa kasvavan ahdistuksen juurisyyn. Ihminen on sosiaalinen eläin, tarvitsemme oman lauman suojaa, eli turvaverkkoa. Päästäkseen ryhmän suojaavaan jäsenyyteen pitää olla valmis sopeutumaan ja tekemään kompromisseja. Muita ei voi nähdä vain omien, itsekkäiden mielihalujensa toteuttajana.

Haastattelussa psykologian professori suomii psykologeja, jotka hänen mukaansa usein ovat lähteneet vastoin tiedealansa konsensusta mukaan ajanmukaiseen yksilöllisyyspuheeseen. Kaikkia ihmisten ongelmia ei voi kuitenkaan nähdä yksilön tasolta tai edes ratkaista yksilöön keskittymällä. "Muiden kanssa sopuun pyrkimällä ahdistus helpottuu". Myöskin kasvatustiede saa moitteita itseriittoisuudestaan.

Liika vapaus. Tässä Keltikangas viittaa siihen, että lapsilla saattaa olla pienestä pitäen kasvuympäristö, jossa häneltä koko ajan kysytään: Mitä haluat? Mitä ruokaa haluat syödä? Mitkä vaatteet haluat laittaa? Joko haluat mennä nukkumaan?  Saatetaan antaa lapselle valtaa asioissa, joita hän ei vielä ymmärrä riittävästi osatakseen päättää. Kuitenkin elämässä pitää myös sietää pettymyksiä ja sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Elämä ei ole valintamyymälä. Koulussa tämä tausta saattaa ilmetä siinä, että oppilaiden on vaikeaa noudattaa sääntöjä, ponnistella oppimisen eteen tai on vaikeuksia sopeutua ryhmään rakentavalla tavalla.

Puhuessaan taas kerran itseohjautuvuudesta on Keltikangas-Järvinen provosoiva tai ymmärtänyt asiat toisin kuin minä. Hänen mukaansa peruskoulua ollaan uudistettu kohti itseohjautuvuutta. "Sen sijaan että opettaja opettaa, pienetkin lapset laitettiin itse hakemaan tietoa ja hallitsemaan omaa opiskelutahtiaan." - Tätä en ihan tunnista. Opetussuunnitelma ei edellytä itseohjautuvuutta lainkaan. Oppimiskäsitys nojaa aktiiviseen oppijaan, jolloin itseohjautuvuuteen kyllä kannustetaan ja ohjataan. Itseohjautuvuus on tärkeä aikuisuuteen ja kansalaisuuteen liittyvä tavoite, ei joku asia jota koulussa edellytetään.

Yhteisöllisyyteen ja pienryhmäpedagogiikkaan liiallinen, yksilökeskeinen vapaus liittyy selkeästi. Kouluihin tulee paljon lapsia, joiden sosiaalinen pääoma on heikko ja kyky sopeutua ryhmään sen myötä puutteellinen. Koulun kasvatustehtävä on yhä tärkeämpi, koska oppilaiden taustat ovat hyvin moninaisia. Kansalaiseksi kasvu edellyttää kykyä ymmärtää muita ja sopeutua erilaisiin ympäristöihin. Koulussa voidaan paitsi oppia ainesisältöjä, niin myös kasvaa yhteistoimintataidoissa. Kokemukseni mukaan näiden tavoitteiden yhdistäminen on paitsi mahdollista, niin se tuottaa positiivista energiaa koulupäiviin. Pitkäkestoinen pienryhmä on ymmärrykseni mukaan erinomainen alusta kasvulle ja oppimiselle. Kun vastuu ja vapaus ovat sopivassa tasapainossa, niin ahdistusta ilmenee vähemmän. Turvaverkko ja tunne, että olen omassa ryhmässäni tärkeä, tuottavat hyvinvointia.

Viihtyisä koulu

 Luinpa taas kivaa kirjaa: Ars longa;  Kallion yhteiskoulu/Kallion lukio 1902-1992 eli vanhan kouluni 90-vuotishistoriikkia. Onhan jo saavutettu seuraaviakin merkkipaaluja. 

Mutta viihtyisyys-teema nousi tällä kertaa esiin. Koulun pitkäaikainen opettaja ja rehtori, myöhemmin professori ja Helsingin yliopiston Opettajakoulutuslaitoksen ensimmäinen esimies Martti Ruutu kirjoittaa keskusteluistaan koulun vanhemman osan suunnitelleen arkkitehti Väinö Vähäkallion kanssa. Vähäkallio kertoo: "Me ajattelimme, että koulutalo on pyrittävä tekemään sellaiseksi, että oppilaat voivat tuntea olon siellä tosiaan viihtyisänä, ihan kuin työteon aikaisena kotina." Lisäksi hän mainitsee että viihtyvyys ei ole vielä tarpeeksi, vaan on tarjottava esteettistä tajua rikastuttavia herätteitä. Ruutu summaa että tuossa ajattellussa oli läsnä koko ihmisen kavattaminen koulun tehtävänä. 

Niinpä! Tuskin tuota voi paremmin sanoa. Omalta opettajauralta muistan, kun koulukohtaista opetussuunnitelmaa tehdessä asetimme ykköstavoitteeksi kodinomaisuuden. Sehän on turvallisuutta ja viihtyisyyttä. Kun tämä toteutuu, on oppiminen helpompaa ja kouluun on aina hyvä tulla. 

Nykyisin rakennetaan monenlaisia kouluja. Jotkin ottavat huomioon viihtyisyyden tarpeen paremmin kuin toiset. Suuret koulut ja  nyt suositut rakennusmateriaalit ovat haasteellisia viihtyisyyteen nähden. Olen käynyt monissa uusissa kouluissa ja usein ne kyllä ovat vähemmän viihtyisiä, saati kodikkaita. Betoni, lasi, metalli ovat usein suosittuja, tosin tiiltä ja puutakin näkee. Värimaailma on usein ollut harmaan eri sävyjä. Aika usein tuntuu että koulut heijastavat julkisten tilojen arkkitehtuuria, vaikka ne ovat ensisijassa lasten ja nuorten kasvuympäristöjä. 

Viihtyisyydestä kiistellään ja joskus sanotaan jopa että koulussa ei tarvitse viihtyä. Kyllä tarvitsee, sillä se tuo turvallisuutta ja auttaa keskittymään, ei suinkaan häiritse. Kodikkuus on hyvä tavoite kouluille, silloin kaikilla on hyvä olla ilman häiriötekijöitä. Se, miten siihen päästään on tietenkin monella tapaa toteuttettavissa. Tärkeintä on, että se on koulussa kaikille yhteisenä tavoitteena. Olenpa nähnyt myös paljon hyviä onnistumisia, kouluja joihin on mukava tulla vieraankin. Silloin on jopa vähän kateellinen :) 

Taidetestaajat testasivat

 Kasiluokkalaisia oli Taidetestaajat ohjelmassa päässyt katsomaan Kansallisoopperaan nykytanssia, COW-esitystä. Tiedämme tästä koska noin tuhannen oppilaan joukossa oli uutisten mukaan kymmeniä häiriköitä:
Kasiluokkalaiset häiriköivät baletissa-tanssija järkyttyi  (YLEn uutinen 6.11.)

Tämä oli tietenkin uutinen, vaikka siis lähes tuhat osasikin ilmeisesti kokea jotain uutta. Seurasin keskustelua mediassa. Mielipiteitä oli laidasta laitaan. Hiukan masentavaa oli lukea erään opettajan mielipide, jonka mukaan ei isolta kasiluokkalaisten porukalta voi missään olosuhteissa odottaa, että he jaksavat seurata hiljaa esitystä. Miten sitten koulussa, jos näin olisi? Kyllä voi odottaa ja asiahan on järjestelykysymys. On valmistauduttava hyvin ja puututtava esim. istumapaikkoihin. Kyllähän me vanhat opettajat tiedämme, että mahdolliset häiriköt haluavat istua vierekkäin. Voi olla että kasiluokkalaisten luokanvalvojilla ei ole aina tarpeeksi oppilaiden tuntemusta tai riittävän vahvaa auktoriteettiasemaa oppilaisiinsa- helpompaa on luokanopettajilla kun on riittävästi aikaa tutustua ohjattavaan ryhmäänsä. Tärkeää on muistuttaa nuoria siitä että he edustavat ryhmäänsä ja ovat osaltaan vastuussa kaikkien viihtymisestä. Kun oppilaille sitten osoittaa luottamusta, niin he yleensä vastaavat siihen hyvin. Myöskin monilla säännöillä on tekemistä turvallisuuden kanssa. No.

Aina on ollut huonoa käytöstä, joka johtuu paljolti heikosta sosiaalisesta pääomasta. Hyvällä valmistelulla ja ohjauksella voi tehdä paljon. Siihen pitää varata aikaa, etenkin jos voi olettaa että ryhmässä on haastavia oppilaita. Koulu kasvattaa.

Mutta, eniten ihmetytti tässä uutisessa se, että esitys jatkui häiriköinnistä huolimatta, ikään kuin mitään ei tapahdu. Koulaisten näytöksessä pitää olla ihan samat käytännöt kuin muissakin näytöksissä. On välinpitämättömyyttä todeta että jotkut nuoret nyt on tämmöisiä. Koululaisnäytös ei saa olla sellainen että siellä ei anneta taiteilijoille rauhaa tehdä työtään. MIKSI NÄYTÖSTÄ EI KESKEYTETTY?

Nyt tapahtui kasvatuksellisesti suuri virhe kun häiriköijät saivat jatkaa ilman seurauksia ja he saivat sabotoida suurelta enemmistöltä katselurauhan. Kouluun osa ehkä palasi suurenakin "sankarina". Kasvatuksellisesti on erittäin tärkeää osoittaa että huonoilla valinnoilla on seurauksia.Toivottavasti voidaan jatkossa varautua paremmin ja sopia että esitys keskeytetään pienellä kynnyksellä, koska muuten menetetään tärkeä tilaisuus kasvattaa ja kasvaa.

Arvojen vartijana

 Kiitos Hannu L. T. Heikkinen! Koulutuksen tutkimuskeskuksen professori kirjoitti Opettaja-lehteen koulun ydintehtävästä: Kohti kestäviä unelmia (Opettaja10/2025)

Koulu kasvattaa tulevaisuuden kansalaisia, siirtää kulttuuria seuraavalle sukupolvelle. Samalla on huolehdittava siitä, että koulusta heijastuu arvomaailma joka on kestävällä pohjalla. Erityisesti silloin kun koulu ulkoistaa opetustaan, on oltava tarkka arvojen kestävyydestä.

Heikkinen kertoo yrittäjyyskasvatuksen kautta esimerkin. Suomessa toimii Yrityskyliä työnantajajärjestöjen rahoituksella. Nämä yrityskylät tarjoavat käyntejä, joissa esitellään kuudes- ja yhdeksäsluokkalaisille yrittäjyyttä. Onhan hyvä että lapset saavat kontaktin yrittäjiin, mutta miten voidaan varmistaa, että esitelmöitsijän  arvomaailma on opetussuunnitelmaan sopiva, tai yleensäkään sopiva kasvavalle tässä ajassa?

Aina ei mene putkeen. Heikkinen oli keskustellut Yrityskylässä käyneiden oppilaiden kanssa: 

"Sain tilaisuuden keskustella lasten kanssa, jotka olivat juuri palanneet Yrityskylästä.

Heille oli jäänyt elävästi mieleen yrittäjän tarina. Hän oli kertonut elämänsä huippukohdaksi sen, kun hän oli tienannut ensimmäisen miljoonansa.

Yrittäjä oli ihan vaan ohimennen maininnut myös ranteessaan olleen 17 000 euron kellon."

Heikkinen kysyy, ihan aiheellisesti, onko oikein jos nuorten unelmia suunnataan ylellisen elämän tavoitteluun? Ylikulutuksesta luopuminen on länsimaiden tulevaisuuden kannalta kohtalon kysymys, eikä koulussa tai muuallakaan ole enää varaa kannustaa ylikulutuksen ihanuuteen. Yrityskylissä puhutaan paljon myös kiertotaloudesta, mutta saattaa olla että vierailusta jää sitten mieleen luksuskello ja miljonäärin elämä. 

Koululla on tässä kulutuskeskeisessä ajassa iso haaste. Miten saadaan vahvistettua terveitä arvoja, sortumatta silti vastakkainasetteluun? Opetussuunitelma velvoittaa selkeästi opettajien ottamaan koppia kestävän tulevaisuuden arvoista.

Heikkisen esimerkki on hyvä keskustelun avaus ja muistutus. Aina, kun kouluun tulee vierailija tai käydään opintoretkellä, on tarpeen ainakin yrittää selvittää, että tarjottava viesti on yhdenmukainen koulun arvomaailman ja muun opetuksen kanssa. Yleensä onkin, mutta taustatutkimus on etenkin tässä moniarvoisessa ajassa tarpeen. Opettaja vastaa ulkoistetunkin opetuksen kaikista sävyistä.

Ollaan tarkkana. Muuten kannatan lämpimästi koulusta poistumista ja vierailijoiden kutsumista kouluun.

Pulpetin päällä

 Kävin keskustelua pedagogiasta kasiluokkalaisen kanssa, automatkalla, kuten usein keskustelujen paikka nykyään on. Oltiin pari vuotta sitten nimittäin katseltu dokumenttia työstäni : Kiire on mielentila (YLE) Vieläkin iso kiitos loistavalle toimittaja Hilkka Nevalalle, joka näki nopeasti toiminnan ytimen. Mutta, siis asiaan.

Kyydittäväni palasi tuohon dokumenttiin nyt koulun vaihduttua pariin otteeseen. Sehän pistää miettimään koulujen eroa (kts. edellinen postaus). Hän kysyi, että miksi siinä dokumentissa oppilaani seisovat pulpetin päällä. Hyvä kysymys, johon on kyllä perusteltu vastaus.

Joskus olen täälläkin kirjoittanut että ei ole vääränlaisia oppilaita, vaan aika usein vääränlaisia ratkaisuja haasteisiin, siis eitoimivia. Kävin muistaakseni jollain nlp-kurssilla tms... No kuitenkin siellä seistiin tuolin päällä ja tehtiin keskittymisharjoituksia. Minulla oli toimelias luokka ja välillä oli haastavaa saada kaikkien jakamaton huomio. Tuttua varmaan monille opettajille :)  Siirsin harjoitteen omaan luokkaan päivän alkuun, jolloin kättelin myös kaikki. Usein teimme myös neuroharjoituksia. Homma toimi hyvin. En muista miten tästä siirryttiin vielä korkeammalle eli pulpettien päälle. Vielä paremmin toimivaa!

Mitä siis saavutettiin? Aika monta asiaa:

-Keskittyminen. Kun ihminen seisoo vähän korkeammalla on tarpeen keskittyä, jotta ei putoa. Silloin on helpompaa kuunnella hetki. Etenkin levottomille oppilailleni harjoitteesta/aloituksesta näytti olevan hyötyä.

-Yhteinen rituaali. Yhteisöllisyyttä lisää tietoisuus että teemme jotain mitä muut eivät tee. Väitän että tästä pulpetilla seisomisesta tuli yhteisöä tiivistävä rituaali.
-Toisin tekeminen. Koulussa(kin) on mielestäni tarpeen tehdä joskus uudella tavalla. Siten annetaan mallia ja kannustetaan näkemään asioita toisin. Välillä on virkistävää rikkoa odotuksia ja keksiä uutta. Etenkin kasvavalle nuorelle voi olla tarpeellinen kokemus tehdä yhdessä kummia hyviä juttuja.
-Hauskaa saa olla. Pulpetin päälle kiipeäminen oli kai useimmista hauskaa. Päivän alkuun saatiin rennompi ote. Kun koulussa tehdään hauskoja juttuja on sinne mukavampi tulla. Se parantaa kouluun kiinnittymistä ja motivaatiotakin.

Kerroin myös oppilailleni, miksi tätä tehdään. Sekin on minusta tärkeää, mahdollisimman avoimesti toimiminen tuottaa turvallisuutta ja kasvattaa luottamusta, ehkä jopa ymmärrystäkin. Hauskaa oli jutella näistä uteliaan kasiluokkalaisen kanssa. Enpä huomannut sanoa, että hän voisi ehdottaa opettajille uudessa koulussaan kokeiltavaksi tätä toimivaksi koeteltua metodia :)

Koulut ovat (liian) erilaisia

 Lokakuu onkin nopea, kun tämä kirjoitus venyi.. No, tapasin jokin viikko sitten kouluvierailulla kiertävän erityisopettajan. Juteltiin. Hän totesi huomanneensa että kouluihin kannattaa tulla matalalla profiililla. Koulut ovat hyvin erilaisia, jossain on tervetullut luokkaan ja jossain ei niinkään. Myöskin kouluissa on erilaisuutta siinä, halutaanko neuvoja "ulkopuolelta" vai ei.  Näinhän asiat ovat omankin kokemuksen mukaan.

Juttelin myös maahanmuuttajaperheen äidin kanssa. Hän oli iloinen kun tytär oli päässyt toiseen kouluun. Vaikka koulujen väliä on korkeintaan kilometri, ovat ne aika erilaisia. Edellisessä koulussa tytär oli kokenut että koulussa oli monia oppilaita, joita opiskelu ei kiinnostanut. Sen sijaan he valloittivat koulun vessan, jossa välituntisin sähkötupakoivat. Välillä ei koko päivänä päässyt vessaan.  Uudessa koulussa on hyvä opiskeluhenki. Oppilaat auttavat toisiaan ja ottavat koulun tosissaan. 

Usein sanotaan, että koulujen (myös opettajen) erilaisuus on suomalaisen koulujärjestelmän vahvuus. On se niinkin, mutta se voi olla myös heikkous. Koulut elävät omissa kuplissaan. Mitä tässä on vikaa? No ehkä ei vikaa, mutta kun olisi niin hyödyllistä kerätä käyttöön hyviä käytäntöjä ja karsia huonoja. Koulut voisivat olla oppivia yhteisöjä niin, että ne keräävät muista kouluista parhaat käytännöt ja soveltavat niitä omaan työhteisöön.Veikkaan että opettajat eivät useinkaan vieraile muissa kouluissa havainnoimassa, edes naapurissa. Myös oman koulun opettajien tunneilla voisi käydä oppimassa, mutta sitä ei kai paljon tapahdu? On ollut iso etuoikeus käydä kymmenissä kouluissa, ja usein tunneilla mukana. Onhan se ollut opettavaista ja siksi uskallan suositella kaikille kouluvierailuja. Vielä parempi jos saadaan aikaan pitkäjänteista pedagogista yhteistyötä.

Luulenpa että tämmöinen dynaaminen työote olisi monille opettajille virkistävä. Se edellyttää tietysti yhteistyötä elikkäs yhteisöllisyyttä työyhteisöön. Sellaisia merkkejä on kyllä monissa kouluissa. Itsenäinen asema ei voi olla opettajalle suojaverkko, joka estää arvioimasta omaa työtä tai uusien työtapojen omaksumista. Kun opettajien yhteistyö lisääntyy, voidaan varmaan keskustella koko koulua koskevista ratkaisuista. Arvot, tavoitteet, menettelyt ja niiden arviointi johtavat eteenpäin.

Koulujen ja saman koulun sisälläkin luokkien erot ovat viime vuosina tutkimusten mukaan kasvaneet. Suomalaisen perusopetuksen vahvuus on ollut tasavahvuus, että se aidosti tasoittaa kaikille mahdollisuuksia oppia ja kasvaa omaksi itsekseen. Muuttuvassa maailmassa tästä saavutuksesta ei tule olemaan helppoa pitää kiinni, mutta onhan se mahdollista, yhdessä.

Tasavertaisuutta vastuuhommiin!

 Kertausta tulossa....Syyskuu loppuu, joten koulut ovat käynnistyneet hyvinkin. Olimme eräällä koululla taas kodin ja koulun päivää viettämässä, isovanhempina. Oli kyllä jälleen mielenkiintoista ja kivaa. 

Koulut ovat erilaisia. Tässä tapauksessa ei ollut mitään yhteistä aloitusta ja hortoilimme aikamme käytävillä kunnes reipas apulaisrehtori otti meidät ohjaukseensa. Ohjelmaakin oli oppilaiden esitysten  muodossa, kyllähän joku puhe uudesta koulusta ja sen tavoitteista olisi ollut minusta kiva. Mutta tärkeintä on että näitä järjestetään!

Sitten tämä vanha poikanäkökulma. Esiintyjinä oli lähes kaikki tyttöjä. Juontajat tyttöjä tietysti ja tukioppilaiden kahviossa en nähnyt toimivan yhtään poikaa. No henkilökuntakin muodostui naisista, yhden miehen näin... Mitä väliä, saattaa rakas lukija parahtaa?

No sitä, että toiminta on myös viesti. Vastuuta kantavat oppilaat saavat johtajakokemuksen josta on heille paljon hyötyä myöhemmin. Näin tyttöjä suositaan. Pojat oppivat että koulu ei ole oikeastaan heille yhteinen asia ja jos yhteistä on, se kuuluu tytöille. Kun henkilökunta vielä naisistuu, kertoo se pojille että kasvatus on naisten hommaa.

Muistetaan taas, että koulu kasvattaa uusia osallistuvia kansalaisia, muutenhan yhteiskunta lakkaa olemasta. Jos puolet oppilaista eli pojat jätetään huomioimatta vastuunkantajina, ei tulevaisuus ole kaikille tasavertainen. Kyky organisoida, toimia yhdessä ja etenkin kyky ottaa vastuuta on kovaa valuuttaa työmarkkinoilla ja elämässä muutenkin. Oman elämän johtaminen on ihan keskeinen taito, jota syrjäytyneet (pojat) eivät ole oppineet.

Koulun tehtävänä on tasoittaa sosiaalisen alkupääoman epätasaisuutta. Siksi koululla on kasvatustehtävä. Esimerkki on ehkä se vahvin kasvatusvaikuttaja. Näyttää usein siltä, että tytöt pääsääntöisesti kantavat nykyisiin vastuuta erilaisissa koulun juhlissa ja tilaisuuksissa. Tällöin ei tasa-arvo toteudu. Jos nämä oppituntien ulkopuoliset toiminnat nähdään tärkeänä osana kasvatusta, pitää ohjata tasapuolisesti sekä tyttöjä että poikia mukaan. Ymmärrän toki että kiireessä ja yllättävissä tilanteissa otetaan heidät jolla käsi nousee. Mutta olisiko aika koulussa sopia käytännöistä tässä suhteessa? Otetaan aina vähintään kolmasosa toistakin sukupuolta (oletettua). Jos asia on sovittu ja oppilaat tietävät tämän, alkaa homma rullata. Kuinka yleistöä on että koulussa on laadittu tasavertainen vastuunkanto-ohjelma? 

Toki useimmat selviävät elämässä eteenpäin kodin avuilla ja omiin kykyihinsä nojaten, mutta osa tarvítsee tasoitusta. Tähän liittynee myös poikien heikentynyt koulumenestys, joka selittää ison osan koko koulumme heikentyneistä tuloksista (toki ovat hyvoä edelleen). Osa pojista ei kiinnity kouluun siinä määrin kuin tytöt, joten etenkin heille olisi tärkeää saada kokemus yhteisestä koulusta jossa minua tarvitaan- ja minuun luotetaan.

Senverran olen ohjannut erilaisissa tilanteissa lapsia ja nuoria että tiedän homman toimivan, kun se vain on suunniteltu ja kaikkien tiedossa. Kun aikoinaan luokkani järjesti diskoja, ilmoitin että poikia ja tyttöjä pitää olla vastuuhenkilöinä suunnilleen yhtä paljon, muuten  ei järjestetä mitään. Listat  henkilöistä tulivat aina ja hyvin kaikki sujui. 

Koulujen määrä puolittuu -taas

 Tämä uutisotsikko kiinnitti huomiotani. Taas-sanan lisäsin itse, sillä eihän tämä ole uusi uutinen. 2000-luvulla koulujen määrä on jo puolittunut ja nyt ennustetaan määrän jälleen puolittuvan. Syynä on  syntyvyyden romahdus- mutta myös koulujen koon radikaali kasvu. Tällä kehityksellä monta seurauksia, joita ei etukäteen voi ennustaa, eikä ehkä vielä tutkita tarpeeksi.  Ylen uutisvideo aiheesta : linkki Koulujen koon kasvu jää tässäkin uutisklipissä vaille huomiota.

Nyyssölä ja Kumpulainen sanoittivat tilannetta jo 2020: "Laskelmien kehityssuunta on selvä: peruskouluverkko harvenee ja keskimääräinen koulukoko kasvaa tulevaisuudessa. Jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus tasa-arvoiseen ja laadukkaaseen perusopetukseen asuinpaikasta riippumatta myös tulevaisuudessa. Huomiota tulee kiinnittää koulun toimintakulttuurin vahvistamiseen ja oppivan yhteisön rakentamiseen. Näin voidaan osaltaan vaimentaa kouluverkon harvenemisesta aiheutuvia haasteita." Opetushallituksen raportit ja selvitykset 2020:5  Hyvin sanottu, sillä usein pieniä kouluja pidetään aiheettomasti ongelmina sekä taloudellisesti ja ihme kyllä myös pedagogisesti.

Tilastokeskuksen kuvaajasta näkyy, että koulujen määrän pudotus koskee nimenomaa alakouluja, joita yhdistetään yläkouluihin ja tehdään näin yhtenäiskouluja. Harmi vain, että tämä tapahtuu taloudellisin perustein ilman arviota siitä, miten suuri koulu ja pidentyneet koulumatkat vaikuttavat oppilaiden arkeen. Miten kasvuympäristön merkittävä muutos vaikuttaa ? Tämä on merkittävä kysymys alueellisen tasavertaisuuden kannalta. Kysymys on esillä esimerkiksi uudessa Opetushallituksen tutkimuksessa: Perusopetuksen tilannekuva erilaistuvissa kunnissa (2025) Linkki

Oma päätelmäni on, edelleen, että yhteisöllisyys kohtaa haasteita koulukoon kasvaessa. Suuri ja kaukana oleva koulu ei ole samalla tavalla merkityksellinen kuin lähempänä omaa kasvuympäristöä ja -yhteisöä sijaitseva "oma" koulu. Kun koulua ei koeta enää omaksi niin osa oppilaista ei kiinnity kouluun riittävästi, ainakaan ilman tukea.

Väitän edelleen että laskevien oppimistulosten ja koulujen vähenemisen/koon kasvun välillä on yhteys. Ainakin tilannetta kuvaavat käyrät seuraavat aikajanalla peilikuvana toisiaan. Lainaan tässä jälleen jo edesmennyttä, suuresti kunnioittamaani tutkijaprofessori Matti Rimpelää joka lausui koulujen koon nopeasta kasvusta suunnilleen näin: "Suomessa on aloitettu ilman virallista päätöstä oppilailla ihmiskoe, jonka seurauksia ei kukaan tiedä." Matilla oli kyky lausua ääneen myös epämiellyttäviä totuuksia. Reagointia muutokseen eli tutkimuksia, seurantaa ja toimenpiteitä tarvitaan. Onhan niitä tulossakin.

Koulun tehtävä

 Pari viikkoa sitten tapasin jälleen opettajakurssiani. Mehän olimme ensimmäiset Helsingin yliopistosta valmistuneet peruskoulun luokanopettajat, Paras kurssi, kuten itsemme olemme nimittäneet. Ainakin paras meille :)  Yhteinen innostus oli ja on meitä yhdistävä voima. Kuvittelemme ja vähän tiedämmekin että viimeistä vuottaan Opettajankoulutuslaitosta luotsannut professori Martti Ruutu vaikutti valitsemiseemme tavallista enemmän. Olihan opettajankoulutus silloin suosituin hakupaikka jonne oli vaikeampaa päästä kuin vaikka lääkikseen. Tosin me pojat päästiin mieskiintiöllä...

Mutta enää emme puhu jatkuvasti koulusta kun lapsenlapset ja vaivat on käytävä läpi. Jotain kuitenkin aina koulusta sanotaan. Kurssilaisillemme on aina ollut selvää, että peruskoulu luotiin tasoittamaan mahdollisuuksia. Puhuimme taas siitä, että perusopetuksen tehtävä on yhteiskunnallinen. Näinhän Perusopetuslakia voi lukea. Tämä tehtävä voidaan jakaa kahteen osaan: Tasoittaa asuinpaikasta, syntyperästä, sosioekonomisesta asemasta ja sosiaalisesta pääomasta johtuvaa eriarvoista lähtökohtaa ja kasvattaa aktiiviseen kansalaisuuteen. Ensimmäinen tavoite mahdollistaa yksilöille hyvän elämän ja toinen tuo yhteiskuntaan vakautta ja kehityskykyä.

Juttelimme siitä miten näyttää, että perusopetuksessa puhutaan yhä enemmän yksilöistä. Ongelmat ovat yksilöiden ja ohjaus kohdistetaan yksilöihin. Meistä vähän näyttää, että uudet opettajasukupolvet ja heidän esihenkilönsä ovat osin kadottaneet kasvatuksen ja kansalaisuuteen kasvattamisen idean. Johtuisiko osa kuormituksesta ja kiireestä tästä? Jos jokaiselle räätälöidään omaa opinpolkua, niin se vie aikaa ja resursseja kohtuuttomasti. Ryhmän ohjaaminen sen sijaan voisi keskittää voimavaroja.

Mitä seuraisi jos lukuvuoden alussa opettajakunta toteaisi, että tehtävämme on yhteiskunnallinen? Suunnattaisiinko katse ryhmien ohjaamiseen ja yhdessä tekemisen taitoihin? Tässä en tarkoita lainkaan sitä, että yksilölliset haasteet jätetään huomioimatta, mutta koulun päätehtävä olisi hyvä olla kirkkaana mielessä. Yksilöllisyyden korostaminen antaa sitäpaitsi kasvaville koululaisille mallin, että juuri/vain minä olen tärkein. Yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että jokainen haluaa ja osaa tuoda osuutensa myös yhteisen hyvän eteen. Koulu voi kasvattaa kansalaisuuteen juuri tuomalla esiin tämän arvon.

Opetus ja kasvatus on koulussa ennen muuta yhteisöllistä. Koulu on järjestetty siten, että oppilaat kasvavat ja oppivat yhdessä. Koulu ja sen ympäristö on yhteiskunta pienoiskoossa oppilaille. Koulun henkilökunta on saattamassa lapset osaksi yhteiskuntaa.  Väitänpä (ihan omankin kokemuksen perusteella) että kun näitä ajatuksia tiivistetään toiminnan pohjana oleviksi arvoiksi ja tavoitteiksi niin koulu toimii tavoitteellisesti, sujuvasti ja hyvässä ilmapiirissä.

Kesäloman siirtämisestä

 No onpa melkoisen ikuinen ja vaikea aihe tämä koulujen kesäloman siirto myöhemmäksi... Siitähän on puhuttu lähes aina, mutta nyt taitaa olla aika lähellä toteutuminen. (LINKKI Yle-uutisiin) Tämä hallitus ei toimi OAJ:n vaikutuksesta, ihme kyllä.

Nyt näyttää nimittäin siltä että muut paitsi opettajat kannattavat siirtoa. Aika usein onkin niin että uudistuksia vastustavat eniten ne, joihin uudistus vaikuttaa. Toisaalta kyllähän loma-ajan siirto vaikuttaa kaikkiin perheisiin, joissa on kouluikäisiä lapsia. 

Kesäloman siirtoa perustellaan eurooppalaisella lomarytmillä, ainakin. Itsellä ei ole selvää kantaa asiaan, mutta ainahan voi kokeilla. Sinänsä Euroopassa Suomi edustaa koulujen loma-ajassa ja työpäivien määrässä keskivertoa.

Aihetta kirjoittamiseen tuli kun luin erästä juttua asiasta. Opettajat, joita haastateltiin, toivat esiin oppilaiden (opettajienkin) väsymyksen, että jo nyt ollaan keväällä väsyneitä, eikä kevätlukukautta pidä siksi pidentää. Ajattelen että, opettaja voi vaikuttaa tähän melko paljon. Ja miksi tämä väsymys on huoli erityisesti silloin kun loma-ajoista puhutaan? Jos koulu on liian raskas, niin sitä pitää keventää ihan konkreettisila toimilla. Pelkät huolipuheet eivät auta vielä ketään. Vähän välillä harmittaa, kun mediassa leviää helposti etupäässä puhe koulun kuormittavuudesta ja ehkäpä opettajatkin pääsevät helpoiten julkisuuteen negatiivisella koulukuvalla. Onhan niitä paljon muita raskaita töitä, joissa on vähemmän lomia, jos sallitaan tämä havainto. Koulussa myös viihdytään ihan kivasti.

Voi asian nähdä näinkin: Jos koulua ei jakseta käydä paria kuukautta enempää ilman lomaa, niin järjestelmässä on vikaa. Tottakai jokainen pitää lomaa mielellään, mutta koulussa on jo nyt enemmän lomaa kuin työelämässä yleensä. Koettu kuormittavuus ei kai voi johtua lomien vähyydestä? On löydettävä ja puututtava juurisyihin. Ne ovat sekä rakenteissa ja käytännöissä, mutta myös yksilötason ongelmia. On varmaa että jaksamisessa on myös suuria yksilöllisiä eroja, ehkä jopa erilaista koulukulttuureista johtuen.

Kevätlukukauden kuormittaminen on asia, johon voi vaikuttaa myös työnohjauksen ja hyvän johtamisen avulla, yhteisöllisesti.  Opetussuunnitelman ymmärtävä sisäistäminen auttaa myös paljon. Onhan ainakin perusopetuksessa yhdeksän vuotta aikaa, eikä lopulta hirveän paljon sellaista jota pitää oppia. Useimpiin asioihin tutustutaan. Tietysti luokanopettaja voi rytmittää työtään parhaiten. Itsellä oli hyvin toimiva käytäntö se, että en pitänyt kirjallisia kokeita lainkaan toukokuussa. Kiire väheni huomattavasti ja tunnelma luokassa oli leppoisampi.

Mainostan tässäkin suosimiani pitkäkestoisia oppivia pieneryhmiä luokan rakenteena. Oman kokemuksen mukaan luokan sosiaalisen rakenteen muokkaaminen turvallisiin pienryhmiin rauhoittaa luokkaa. Se vähentää myös opettajan kiirettä, kun vuorovaikutustilanteita voi paremmin säädellä ja kohdistaa tarpeen mukaan. Viisi ryhmää on helpompi kohdata kuin 20 yksilöä.

Pitää taas kerran todeta, että koulu on tärkeä kasvuympäristö oppilailleen (ja voihan opettajakin siellä kasvaa ja kehittyä). Jos koulun rakenteessa on liiallisesti kuormittavia tekijöitä, pitää asioita muuttaa aikuisten toimesta. Aikuiset ovat vastuussa oppilaiden hyvinvoinnista, eivät oppilaat voi muuttaa esimerkiksi työn rytmitystä. Toisaalta koulussa tulee oppia ponnistelemaan ja tekemään työtä tavoitteidensa eteen.

Toivon tässä kohtaa, että koulun kuormittavuus ei olisi vain se esiin kaivettava ase, jota käytetään loma-ajan muuttamisen estämiseksi. Kuormittavuus on asia, jota pitää tarkkailla ja tehdä tarvittavia muutoksia koko ajan. Moniin asioihin voi vaikuttaa ihan opettaja- ja koulutasolla. Kouluun saa tulla innostuneena ja lomalle on hyvä lähteä iloisin mielin. Tämä on tavoite jonka eteen kannattaa tehdä yhdessä töitä. Ja useinhan se toteutuukin, kiitos teidän työstään ja oppilaistaan tykkäävien ja osaavien opettajien!

Matti, muistan kunnioituksella ja lämmöllä

Joskus on iso kynnys kirjoittamiselle... Kesäkuussa edesmennyt Matti Rimpelä  (linkki) oli niin vaikuttava hahmo ihmisenä ja tutkijana, että en oikein tiedä mistä aloittaa. Paitsi kävelevä tietopankki, hän oli tinkimättömästi tasavertaisuuden ja hyvinvoinnin puolustaja. Ylilääkäri, sosiologi, professori ja dosentti julkaisi yli 300 tieteellistä julkaisua ja antoi lukemattomia haaastatteluja ja lausuntoja. Hän ei sekoittanut mielipiteitä ja jutustelua asianpohjaiseen faktaan. - Kuinka tärkeää nykyajassa!  Kaikilla oli oma paikkansa kuitenkin. Matti ei myöskään pelännyt ottaa esiin epäsopivia aiheita tai ei-toivottuja totuuksia. Esimerkkinä käy poikien ja miesten aseman esiin nostaminen muun muassa Miessakit ry:ssä aktiivina ja  puheenjohtajana.  Tässä hyvin mattimainen pätevä esitys aiheesta tytöt ja pojat koulussa: (linkki videoon) Kannattaa katsoa!

Minulla (meillä) oli ilo tutustua Mattiin 6-7 vuotta sitten. Vaihdettiin ajatuksia ja annoimme pari kirjaamme. Matti kertoi "nähneensä valon" koulujen/luokkien sosiaalisen rakenteen muuttamisen/ohjaamisen suhteen luettuaan kirjojamme. Olimme valtavan helpottuneita, että jotain sitten olimme oikein ajatelleet. Matti näki että pysyvä pienryhmärakenne luokissa voi tasoittaa sosiaalista pääomaa ja toteuttaa perusopetuksen yhteiskunnallista tehtävää. Sosiologinen näkökulma oli hänelle selvää. Perustimme yhteisen ystävämme Päivin kannustamana Varjokomitean, jonka puitteissa kävimme Opetushallituksessa sekä opetus- ja sisäministeriössä esittämässä näkökulmaamme. Toivottavasti joku jälki jäi...No ainakin Keravalle!

Ajattelen nyt, että ei ollut sattumaa Matin kiinnostuminen koulujen pienryhmärakenteesta sosiaalisen pääoman tasoittajana ja hyvinvoinnin lisääjänä. Hänhän oli sosiologi. Ehkäpä opettajien koulutukseen pitäisi liittää sosiologian perusteita, jotta koulussa paremmin nähtäisiin perusopetuksen laaja yhteiskunnallinen tehtävä? Koulu ei ole ensisijassa yksilöitä vaan yhteisöä/yhteiskuntaa varten kasvattava järjestelmä. Yhteistoimintaa pitää oppia ja sen avulla kyetä rakentamaan elämän läpi kestävä turvaverkko. Jos sitä ei kotona opi niin koulun pitää hoitaa tämä tehtävä. Onhan se Perusopetuslaissakin toki mainittu, kun vain ymmärtäen lukee.

Muistan lämmöllä ja kunnioituksella Matin kykyä nähdä asioiden historia, hahmottaa laajoja kokonaisuuksia ja innostua uusista näköaloista. Matti oli täysin peloton esittäessään tietoon perustuvia kantojaan, ominaisuus josta minä jeesmiehenä olin kateellinen. Olimme todella kiitollisia siitä miten pyyteettömästi Matti antoi asiantuntemuksensa Varjokomitean käyttöön. Keskusteluja käytiin innostuneesti kotonamme ja lähileipomon mainiot karjalanpiirakat nimettiin Professorin piirakoiksi. Kiitos Matti, jätit ison jäljen, maailma tarvitsee lisää sinun kaltaisiasi ihmisiä juuri nyt kipeästi. 

Ihana alku!

 Kohta koulujen ovet jälleen aukeavat. Lapset ja aikuiset täyttävät koulun. Välttelen sanaa nuori tässä, koska ainakin peruskoulussa kaikki oppilaat ovat lapsia, noin niin kuin laillisesti.

Olen niin kateellinen naapurimaa Virolle koulun aloituspäivästä. Satuimme pari vuotta sitten olemaan Virossa syyskuun ensimmäinen päivä. Ihmettelimme Liisan kanssa, että mikä juhla on meneillään, kun joka paikassa oli hienosti pukeutuneita lapsia ja aikuisia kukkakimput kädessä. Sitten muistimme että koulu alkaa Virossa aina syyskuun ensimmäinen päivä. Koulun aloituspäivä on Virossa iso juhlapäivä, johon osallistutaan etenkin ekaluokkalaisten kohdalla koko perheen voimin. Miten hieno tapa on juhlia sitä että pääsee kouluun, joko ensi kertaa tai kesäloman jälkeen! Kouluilla on juhlapäivä, laulua, kukkia ja tervetuliaispuheita.

Monin paikoin koulun aloitus on meillä aika karu tapahtuma. Opettaja hakee lapset pihalta nimenhuudolla ja sitten mennään sisään. Vanhemmat jäävät ehkä hämmentyneinä ulos. Joskus opettajilla on niin paljon muita töitä, että oppilaat häiritsevät kaikessa kiireessä....Olisiko meilläkin mahdollista keskittää kaikki huomio lapsiin, jotka tulevat suurin toivein aloittamaan koulua ja myös muihin oppilaisiin? Vaikka koulu on aikuisten työpaikka, niin se on lapsille keskeinen kasvuympäristö. Jos tämä huomioidaan niin on tärkeää rakentaa merkittäviä hetkiä kouluun liittyen.

Virossa koulu saadaan tuntumaan merkitykselliseltä. Koulun aloituspäivästä on tehty juhla joka on osa kansallista kulttuuria.  Kun aikuiset viestittävät että koulu on tärkeä, niin sillä on iso vaikutus. Voi olla että koulun merkityksellisyyden tukeminen ja ymmärtäminen on taustalla suurelta osin Viron koulujen erinomaisten Pisa-tulosten takana. Kun oppiminen on sosiaalinen ja emotiaalinen tapahtuma, niin opettajien vaivannäkö koulun aloituspäivänä varmasti palkitaan. 

Aina on hyvä muistaa, että oppilaat eivät tule kouluun vain oppimaan aikuisena tarvittavia taitoja. EI, he tulevat ensisijaisesti tapaamaan kavereitaan ja liittymään vertaisryhmäänsä. Turvallisuuden kannalta jokainen oppilas tarvitseen ainakin yhden aikuisen johon on luottaa, sekä turvaverkon ystävistä. Molemmat perustuvat jatkuvuuteen. Kun nämä kaksi asiaa ovat kunnossa, on mahdollista keskittyä oppimiseen, jonka merkitysellisyydestä oppilaalla pitää olla ainakin jonkinlainen käsitys.

Toivon, että jokainen opettaja voi kokea ensimmäisen koulupäivän olevan juhlapäivä. Omalla pitkällä opettajan uralla opin, että koulun alkaessa minun on kohdattava  oppilaat oikeasti ilolla, muu ei mene läpi. Kun työstä joskus sitten luopuu, saa se olla hiukan haikeaa. Kun koulutyötä tulin tehneeksi lähes neljäkymmentä vuotta, on koulun aloitusaika edelleen paljon tunnemuistoja herättävä. Onnea ja yhteistä iloa siis opet ja oppilaat uuteen lukuvuoteen!

 

Vastuu ja kansalaisuuteen kasvaminen

 Kesä on rippijuhlien tai siis konfirmaatioiden aikaa. Viime viikonnloppuna olimme kahdessa juhlassa. Ihania molemmat. Ja oli kyllä hienoa että Korson kirkossa ihmiset lauloivat ihan oikeasti. Ei ihan tavallista yhteisöllisyyttä nykyään.

Mutta aiheena ei ole veisuu, vaan vastuunotto, johtajuus ja kasvatus. Rippikoulut ovat melko merkittävä kasvatusjärjestelmä, jonka käy suurin osa nuorisosta. Kahdet konfirmaatiot nähneenä tuli taas mieleen pojat ja tytöt ja osallistuminen, noin keskimäärin. Otos oli pieni, mutta veikkaan että sama näkymä olisi tullut eteen muuallakin. Toisessa kirkossa ei ollut edessä yhtään poikaa tai miestä esillä. Rippikoululaiset lukivat moneen otteeseen, mutta yhtään poikaa ei oltu saatu sihen hommaan. Toisessa oli isosina kaksi poikaa näkyvillä ja ehtoollisen avustajina. Muutoin kirkon oma henkilökunta, avustajat ja lukijat olivat tyttöjä tai naisia. Esimerkki vaikuttaa.

Mitä väliä? Tuli mieleen että viimeisimmän kirjamme nimi oli myös voinut olla Vastuu ja kansalaisuuteen kasvaminen. (Nyt Luottamus ja kansalaisuuteen kasvaminen). Kasvatuksen tavoitteena on antaa edellytykset toimia osana  yhteiskuntaa. Siihen liittyy luottamus sekä vastuun taju. Molempia voi oppia ja harjoitella, miten itse toimii yhteisössä. Meillä on nyt paljon vapautta, mutta ehkä liian vähän vastuuta itsestä, muista ja yhteisöstämme yleensä. 

Jos oppii luottamaan muihin ja osaa itse olla luotettava, on hyvät lähtökohdat olla rakentamassa hyvinvointia sekä itselleen, että ympäristössään. Demokratia ja hyvinvointi toimii, kun ymmärrämme myös vastuumme, huomioimme muita. Ja tärkeä osa tätä yhtälöä on kyky tarvittaessa johtaa, olla esimerkki ja laittaa asioita toimimaan. Ajattelen, että rippikoulun isostehtävä on loistava tilaisuus saada johtajakoulutusta. Sainhan siitä itsekin aikanaan paljon enemmän kuin silloin ymmärsin. Samoin kaikki tehtävät joissa tarvitaan hiukan rohkeutta ja uuden oppimista, ovat hyviä kokemuksia kasvun pohjaksi. Tytöt ja pojat tarvitsevat näitä yhtä paljon.

Olen kyllä huomannut, että kun nykyään kysytään koulussa vapaaehtoisia vaikka esittelemään koulua tai oppilasneuvoston ehdokkaaksi, niin tyttöjen käsiä nousee selvästi enemmän. Tätä ei pitäisi hyväksyä itsestään selvyytenä. Jos pojat tarvitsevat rohkaisua, niin annetaan sitä. Kasvattajan tehtävä on tukea tasavertaista kehitystä, muutoin tämä kehitys muuttuu itseään ruokkivaksi (ehkä onkin jo?). Historiasta tiedämme, että joukko itsensä tarpeettomiksi tuntevia nuoria miehiä on potentiaalinen ongelma, sekä heille itselleen että yhteiskunnalle.  Kaikki tarvitsevat tunteen että he ovat tärkeitä ja osa yhteisöään. Tämä tunne vahvistuu, kun voi tehdä jotain yhteisön hyväksi. 

Kasvatuksen pitäisi toimia samoin tyttöjen ja poikien suhteen. Näyttää usein siltä, että me aikuiset hyväksymme poikien passiivisuuden ja ulkopuolelle jäämisen. Opetamme pahimmillaan silloin pojille, että muita ei tarvitse huomoida, eikä yhteisö oikeastaan tarvitse heitä.

Vastuu toimii sekä yksilön että yhteisön tasolla. Yksilön on tarpeen tiedostaa ja ottaa vastuu tekemisistään. Tämä tarkoittaa yleensä vastuuta suhteessa yhteisöön. Yhteisöllisyyttä ei ole ilman luottamusta ja vastuuta. Nämä ominaisuudet liittyvät vahvasti ihmisenä kasvuun, ihan kaikilla.

Ihmetyksen aihe, oppilaanohjauksen kato

 Kuukausi menee muuttoon näköjään, kun tyhjennetään talo ensin. Nyt muuttopöly alkaa laskeutua ja ajatukset palailevat muuhunkin kuin siihen, että mihin ne tavarat oikein laitettiin?

Nimittäin. Löysin koulumuseolle lahjoituskirjoja hakiessani toukokuussa Lukkarin koululta jänniä oppikirjoja. 
Opin oppimaan, opetusteknisiä harjoituksia, vuodelta 1969. Mahtavia kirjoja!

Muistaako joku näitä? Minulla on hämärä kuva että aikoinaan jotkut opettajat olivat osin tyytymättämiä aineeseen joka ei liittynyt mihinkään. Mutta osa tykkäsi. Mihin tämä mainio aine katosi? Sisällytettiin ilmeisesti äidinkieleen...

 

Hämmennykseni oli suuri kun katselin kolmannen (ja muitakin) luokan työkirjaa.

Luetun ymmärtämisen ja tiivistämisen harjoituksia, otsikot ja väliotsikot, tekstin muokkausta. Eivätkö nämä ole juuri niitä taitoja, joiden valitetaan nyt yhä suuremmalta osalta puuttuvan?

Ajattelen että oppilaan ohjauksessa oltiin ihan peruskoulun idean ytimessä. Peruskoulu-uudistuksen tavoitteena oli tasoittaa oppimisen mahdollisuuksia ja luoda tasavertainen koulupolku kaikille. Nyt hämmästellään sitä, kuinka osaamisen ja oppimisen polarisaatio lisääntyy kouluissa. Tämä johtuu enimmäkseen erilaista lähtökohdista, jotka pitäisi tasoittaa. Kouluun tullessaan lapset tuovat oman sosiaalisen alkupääomansa lisäksi myös erilaisen lähtötasonsa oppimiselle. Näistä edellytyksistä muotoutuu pian motivaation pohja.  Juuri oppimaan oppiminen pitäisi opettaa varhain, jotta oppilaiden minäkuva oppijana ei ehdi lukittua kielteiseksi. Kielteinen minäkuva itsestä oppijana kehittyy pian, ehkä parin ensimmäisen kouluvuoden aikana, ja on melkoisen vaikea muuttaa. 

Kirjasarja tuntui nyt hyvin ajankohtaiselta. Miksi ihmeessä päätettin että oppimisen perusasiat sujutetaan muihin aineisiin? On käynyt niin, että suurelta osin lahtökohdista johtuvia eroja ei koulussa saada riittävästi tasoitettua. Saatiinko oppilaan ohjauksella tuloksia? Olisi kiintoisaa saada vastauksia näihin kysymyksiin.

Kapina pulpetissa, jälkimietteet

Muuttopuuhien keskellä ei oikein irtoa aikaa ja ajatuksia kirjoittamiseen, ehkä sitten myöhemmin...

Kyllä Lea Lakan tärkeä kirja koulun toisesta todellisuudesta ,Kapina pulpetissa, jotain päässä silti liikutti. Kirja päättyy erinomaisesti "isoon kuvaan" kuten sanotaan. Lakka huomauttaa, että koulu on yhteiskunnallisesti merkittävä laitos, koska se kasvattaa tulevia kansalaisia. Hän muistuttaa myös että mitä tapahtuu Suomessa, tapahtuu myös globaalisti. Eturivin ahkerat ja liberaalit tytöt erottuvat usein muuallakin (länsimaissa?)  takarivin opiskelua välttävistä konservatiivisistä pojista. Aika iso osa Pisa tulosten heikkenemisestä johtuu juuri tästä polarisaatiosta. Meillä oli suurin osa tavallisia koululaisia vahvuutena, nyt on havaittavissa valumista koulumenstyksen ääripäihin.

Tämä kehitys on jatkunut jo pitkään ja jatkuu edelleen ellei jotain tehdä. Ei ole kansakunnan etu jos tämä kahtiajako syvenee. Meillähän jako näkyy  jo hyvin esimerkiksi vaalikäyttäytymisessä. Onneksi Lakka kirjoittaa lopuksi, että monilla koulua vieroksuvilla on kuitenkin mennyt peruskoulun jälkeen ihan hyvin. Kun motivaatiota on ollut, on saatu ammattitutkinto ja työpaikka. Tämän havainnon hän teki kun tapasi tutkimusluokkien oppilaita muutama vuotta myöhemmin. Pojilla vaan kestää kypsyä... Ennen tämä tasoittui luokallejättämisellä.

On vaikea nähdä että asiaan saadaan korjausta jos ei suostuta näkemään eroja poikien ja tyttöjen välillä. Eroja kuitenkin tilastoissa on. 

Kirja on opettajille hyvää luettavaa. Se havahduttaa näkemään että koulussa ei vain opeteta ainesisältöjä. Koulussa muovataan lähitulevaisuuden yhteiskuntaa. Sitä vasten työ saa tärkeimmän merkityksensä. Tästä on hyvä yhdessä koulussa keskustella.

Takarivi on tarpeeton koulussa

 Olen lukenut Leea Lakan mainiota kirjaa Kapina pulpetissa (2025, Otava) nyt yli puolenvälin. Ehkäpä voi jo kirjata ensiajatuksia. Tunnistan ilmiöitä joita kirjassa sattuvasti kuvataan. Usein naurattaakin vaikka ei varmaan pitäisi...

Leea Lakka vietti etnografisessa tutkimushankkeessaan vuoden kahden koulun ysiluokalla. Hän havaitsi että molemmissa luokissa on takarivin kapinallisia, joille työn välttely on taidetta, päivästä toiseen. Isoa osaa ei opiskelu ns. napannut. Onko pakko tehdä, oli usein toistuva kysymys. Olen ennenkin ajatellut, että mitä oikein tapahtuu kun intoa täynnä olevasta ekaluokkalaisesta tulee kouluun kyllästynyt ja oppimista välttelevä ysiluokkalainen? Pahinta on että tästä ilmiöstä on tullut osa koulukulttuuria, joka jotenkin vaan hyväksytään. Eikö koulun tärkein tehtävä ole ruokkia uteliaisuutta ja oman toiminnan ohjauskykyä? Jos useiden kohdalla ei päästä tähän tavoitteeseen, ei myöskään onnistuta lisäämään tasavertaisuutta.

Kirjaa lukiessa havahduin taas siihen että aineenopettajalla ei ole helppoa. Kuinka ihmeessa aineenopettaja voi luoda kaikkiin oppilaisiinsa luottamussuhteen, jonka vaikutuksesta hän voisi ohjata jokaista työskentelemään mielekkäästi? En kyllä tiedä...Melkoista vääntöä ovat usein tuntien alut ja se että saa jokaisen tekemään tehtäviä, ihan oikeasti. Aika monet oppilaat nimittäin ovat vain tekevinään töitä. Tästä tuli kaukainen muistelu armeijasta. Jo silloin nuorena pohdin miten erilailla armeija kasvattaa, riippuen siitä minka roolin itse ottaa. Kouluttajat huomasivat aika pian kenellä kannattaa teettää töitä ja kenellä ei. Roolin muutosta ei juuri odotettukaan. Jos tuli välttlemään vastuuta ja pääsemään helpolla, niin se oli usein mahdollista. Tavallaan ymmärrettävää, että ei käytetä aikaa tehottomasti koulutustilanteessa. Opettajalla on kiusaus ihan käytännön syistä joutua samaan tilanteeseen. Kun aika on kortilla, ei ole helppoa käyttää sitä siihen, että saisi jonkun aloittamaan töitä, kun on monia jotka tekevät ja tarvitsevat apua.

Lakalla ei ole yhtä ratkaisuehdotusta tähän dilemmaan (tai en ole sitä vielä lukenut). Hän kuvailee tilannetta tarkkanäköisesti ja kyllä myös sitä, miten rento kurinpitäjä saa luokassa aikaan positiivisen työtilan - ja sitten toiset eivät saa. Väitän että perusopetuksessa ei ole yleensä riittävän yhtenäistä opinpolkua oppilaan näkökulmasta. Koulutyöhön voisi sitouttaa paremmalla menestyksellä, jos jo ekalta luokalta lähtien opetetaan  omien tavoitteiden asettelua, yhteistyötaitoja ja vastuun ottoa, sekä itsearviointia. Minulla on myönteisiä kokemuksia tästä. On näyttänyt että monet ovat hyötyneet myöhemminkin opinnoissa ja elämässä siitä, että koulussa on saanut eväät oman toiminnan ohjaukseen. (esim. Yhteisöllinen pedagogia ja Rakenna oppiva ryhmä-kirjamme)

Taas on mainittava pitkäkestoiset pienryhmät (oppivat ryhmät) oppimisen ja kasvun tukirakenteena. Lakka ei ehdota luokkien sosiaaliseen rakenteeseen muutoksia ainakaan luetussa osiossa, vaikka hänellä monia hyviä korjausehdotuksia onkin. Oppiminen on sosiaalinen tilanne koulussa ja siksi sosiaaliseen rakenteeseen olisi voitava puuttua, niin että se ei erottele oppilaita menestyjiin ja häviäjiin. Kirja on tärkeä puheenvuoro todellisuudesta. Takariviä ei tarvitse olla olemassa, mutta sitä ei lopeta yksittäisten opettajien oivallukset. Tarvitaan yhteisöllistä pedagogiaa. Ja kyllähän siitäkin on onnistuneita toteutuksia.

Itsekkyys- aikamme suurin uhka

 Kyllä emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen on oikeassa. Hän tuonut mediassa esiin ongelman joka on oikeastaan itse aiheutettua. Itsekkyydestä on tullut hyväksyttävää ja normi. "Nykyajan ihmiskuva on yksilöllinen. Itsekkyys nähdään vahvuutena." - "Uskallan väitää että kulttuurimme vahvistaa kaikella voimalla kehitysvaihetta, jota kutsutaan primaarin narsismin kehitysvaiheeksi." "Länsimäinen yhteiskunta on sairastunut liialliseen yksilökeskeisyyteen. Se ei ole enää itsenäisyyttä, vaan raja on ylitetty. Yksilöllisyys on mennyt niin pitkälle, että se on muuttunut yksinäisyydeksi" (YLE uutiset 5.4. ja HS 4.3.)

Keltikangas-Järvinen huomauttaa että henkilökohtaisen onnellisuuden jatkuva tavoittelu johtaa siihen, että lopulta ei ole lainkaan onnellinen, eikä jaksa toimia tavoitteidensa eteen, varsinkin jos se vaatii ponnistelua. Kulttuurin muutosta voi selittää katsomalla laajasti yhteiskunnan kehittymiseen. Kun teollistuminen alkoi, alkoi myös luonnollisten yhteisöjen muuttuminen. Luonnolliset yhteisöt perustuivat keskinäisriippuvuuteen eli kun autan sinua, niin sinä autat minua tarpeen tullen. Kaupungit muuttivat asioita siten, että varakkaammat eivät tarvitse apua, koska ostavat sitä, eivätkä ihmiset muutenkaan tunne tai ole sukulaisia asuinalueellaan sukupolvien päästä. Keltikangas-Järvinen muistuttaa että asiaa on kyllä tutkittu. 80-luvulla havaitaan länsimaissa suuri ja melko nopea muutos. Autoritaarisen yhteiskunnan murruttua saimme ensin yksilönvapauden, mutta 80-luvulla se alkoi kääntyä oman onnellisuuden korostamiseen eli narsismiin. Silloin on myös yhteisöllisyys viimeistään heikentynyt. Sitä onkin alettu kovasti etsimään. (Linkki Puheenaihe videoon)

Miten tämä vakuttaa koulun tavoitteisiin ja toimintaan? Yhteiskunta rakentuu luottamukselle ja yhteistyölle. Jokaisella tulisi olla käsitys ja tavoite siitä, että voi tehdä jotain yhteiseksi hyväksi - ja samalla kokea mielekkyyttä ja onnea elämässään. Näemme jo että itsekkyyden aika on nakertamassa hyvinvointiyhteiskunnan toimintaa, koska hyvinvointia rakennetaan yhdessä, ei yksin.

Koulussa on yhä enemmän lapsia, joilla ei ole riittävää kokemusta yhteisöllisyydestä saati siitä, miten sitä tuetaan. Ei ole kokemusta keskinäisestä riippuvuudesta tai keskinäisestä luottamuksesta. Ei ole sosiaalisia valmiuksia,  yhdessä toimimisen taitoja. Ne kokemukset on koulun annettava, kun ei sitä muualla voi taata. Voisi sanoa että koulun on yhä tärkeämpää keskittyä ydintehtäväänsä eli kasvattamiseen. Muuten opetus on hukkaan heitetty ja mikä vielä pahempaa, kulttuurimme jatkuvuus on uhattuna.

Yhä selvemmin ymmärrän, että tästähän olemme aina kirjoittaneet ja tätä olen yrittänyt osaltani oppilailleni opettaa; Yhdessä toimimisen taitoa ja iloa. Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys ovat janan eri päissä. Kun yksilöllisyys saa liikaa tilaa, yhteisöllisyys heikkenee. Koulussa toimivien aikuistenkin on tarpeen muistaa, että koulu on aina sosiaalinen ympäristö. Monet oppilaiden ongelmat yksilöllistetään nykyisin ,vaikka usein ongelma olisikin sosiaalinen. Hyvä yhteisö tukee ja kannustaa jäseniään ja on siten osaltaan terapeuttinen.

Jospa oppilaat tulisivat yhä useammin kouluun ajatellen: Miten voin auttaa kavereitani tänään? Mitä voin tehdä ryhmäni hyvinvoinnin eteen tänään? Onko minulla vielä opittavaa yhdessä toimimisen suhteen?
Useampi kirja on tästä kirjoitettu, niin mekin. Kertaan kumminkin, että pitkäkestoinen pienryhmä toimii koulussa ja muutenkin hyvänä harjoittelualustana matkalla rakentavaan yhteisöllisyyteen. Siinä voi kokea keskinäisriippuvuutta myönteisesti ja oppia miten ryhmä yhdessä toimien on enemmän kuin yksilöidensä summa. Tähän kannattaa paneutua juuri nyt.

Paljon ei aina ole hyvä

 Olen seuraillut paikallislehtemme vaalikeskusteluja. Sipoossa on aina ollut kiihkeä puheenaihe kyläkoulujen säilyttäminen. Nehän ovat lähes yksinomaan vanhoja ruotsinkielisiä kouluja. Suomenkielisiä kouluja on vähemmän ja todella suuria, lähes tuhannen oppilaan yksiköitä parikin. Tähän on historialliset (ja taloudelliset) syyt, mutta ei juurikaan kehityspsykologisia tai pedagogisia perusteita.

Suomeen on tällä vuosituhannella rakennettu kiihtyvästi yhä suurempia kouluja, myös silloin kun se ei ole ollut tarpeen. (linkki aiempaan kirjoitukseen) Hyvin toimivia ja oppilasmäärältään vakaitakin kouluja on suljettu ja oppilaita kuljetetaan yhä enemmän suuriin kouluihin. Tämä voi johtua suuruuden väärästä ihannoinnista. Suuri on joskus hyväkin asia, mutta peruskoulu tarjoaa lähipalveluja. Koulu on parhaimmillaan luonteva osa ympäristönsä yhteisöllisyyttä, ihmisten kohtaamipaikka ja kulttuurilaitos. Luonnollinen yhteisö ei jättikouluihin tule oppilaiden tai heidän vanhempiensa mukana, vaan se on rakennettava koulun aikuisten johdolla pitkäjänteisen prosessin avulla. Minusta on toisinaan näyttänyt, että suurissa kouluissa kasvatus väistyy opettamisen tieltä. Silloin järjestys on väärä.

Mutta aihetta kirjoitukseen löytyi siis paikallislehdessä. Kovin erilaisia vastauksia tuli lähikoulujen ja suurten koulujen paremmuudesta. Aika moni osasi sanoittaa yhteisöllisyyden ja pienen koulun tutun ilmapiirin. Jäin kaipaamaan sanaa kasvuympäristö, sillä lapsen kannalta koulu on ennen kaikkea kasvuympäristö, vaikka se onkin aikuisille työpaikka. 

Suuruutta pidettiin hyvänä siksi, että suuressa koulussa voidaan tarjota tasavertaisempaa ja monimuotoisempaa koulutusta kustannustehokkaammin. No, näin ei välttämättä ole. Suurissa kouluissa on nähtävissä, että oppilaskohtainen hinta alkaa hitaasti kohota noin  500-600:n oppilaan jälkeen. Suuressa yksikössä eriarvoisuus voi päinvastoin lisääntyä, koska siellä ei aina heti saada kiinni koulupudokkaista.

Ihan vastoin kehityspsykologian perusteita yksi ehdokas väitti, että suurissa kouluissa lapsi oppii sosiaalisuutta ja vuorovaikutustaitoja monenlaisten kohtaamisten avulla. Noh...Keksin tähän vertauksen että samalla logiikalla uimataidoton oppii paremmin uimaan kun hänet heitetään isoon ja syvään järveen. Veden paljous voi kuitenkin silloin hukuttaa...Samoin on kohtaamisten laita. 

Kun lapsi vasta opettelee vuorovaikutusta ja mentalisaatiota tärkeänä osana, niin jatkuvat, vaihtuvat vuorovaikutustilanteet ovat monille iso kuorma. Ihminen ei pysty ylläpitämään kovin montaa ihmissuhdetta, kuten vaikka mainiot Dunbarin luvut kertovat. On pikemmin niin, että jatkuva kontaktikuorma hidastaa lapsen sosiaalisen pääoman kehitystä ja voi johtaa joko eristäytymiseen tai konflikteihin, kun jaksamisen raja ylittyy.

Maineikas lapsen kehityksen tutkijamme Liisa Keltikangas-Järvinen sanoi kerran haastattalussa hyvin: "Vuorovaikutuksen idea on pysyvyys, pysyvyys ja pysyvyys." Kouluja tulisi ennen kaikkea arvioida tätä taustaa vasten; Kuinka niissä turvataan jatkuva, turvallinen ja jokaisen kehitystä tukeva vuorovaikutus.
Pienryhmät ja vertaistuki ovat tässä avainasemassa. Etenkin kun näyttää hiukan siltä, että luokanopettajien työ pirstoutuu usein suurissa kouluissa niin, että heidän mahdollisuutensa olla tuttu ja turvallinen aikuinen ja ryhmänsä ohjaaja ovat melko tiukassa.

Opiskelu muuttuu

 Olen kiinnostunut tulevaisuudesta ja siihen liittyvistä heikoista signaaleista, opettaja kun olen. Opetus ja kasvatus antavat eväät tulevaisuuteen, joten opettajan on hyvä ainakin arvailla millainen tulevaisuus voisi olla.

Edelliseen kirjoitukseen liittyen. Opiskelun muuttumisesta puhutaan paljon. Kun ei aina tiedetä mitä pitää osata edes kymmenen vuoden päästä, ollaan ihan eri tilanteessa kuin vaikka 50 vuotta sitten. Aika harva voi nyt ajatella että opiskelujen jälkeen osaa ja tietää tarpeeksi koko työuran ajaksi. Siitä ei seuraa, että ei kannata opiskella, mutta kyllä vähän miten opiskella. Tämä pitäisi voida opettaa ymmärtämään jo perusopetuksen aikana.

YLE:n uutisissa oli juttu asiasta. (linkki) Haastateltava professori Päivi Tynjälä tiivisti: "Korkeakoulutus antaa pohjan, mutta joillakin aloilla työelämään voi päästä muita reittejä, kuten erilaisten projektien, harjoittelun tai verkostojen kautta. Esimerkiksi IT-alalla työnantajat saattavat arvostaa käytännön osaamista jopa enemmän kuin tutkintoa. - Erityisesti tekoälyn kehitys haastaa perinteiset asiantuntija-ammatit ja muuttaa sitä, millaisia taitoja tlevaisuuden työelämässä tarvitaan."  Tynjälä muistuttaa myös että korkeakoulutetujen työllisyys on yleensä paremmalla tolalla kuin muilla.

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin sitä, että peruskoululaisten asenteet koulua kohtaan ovat pudotuksessa, huonompaan suuntaan. Osittain se johtunee tulevaisuuden epävarmuudesta, mutta myös siitä, että tietoa ja osaamista voi hankkia lähes mistä vain. Reitit työelämään ovat monipuolisia. Ja nyt vielä tekoäly mullistaa oppimisen mahdollisuudet ja tarpeetkin perusteellisesti. Koulussa pitää reagoida tähän ja antaa suuntaa tulevaisuudelle. Oppiminen on yhä enemmän oppimaan oppimista.

 Tulevaisuudessa pärjäävät uteliaat, sillä jatkuva oppiminen on jo nyt tärkeää. On paljon tietoa joka vanhenee nopeasti, mutta myös tietoa, joka muodostaa sivistyksemme perustan. Nämä on tarpeen osata erottaa ainakin vähän toisistaan.

Ja kun tekoäly on mainittu: Yliopistolehti 7/24 sisälsi artikkelin "Tekoäly muuttaa yhteiskunnan, aivot ja ihmisyyden" (linkki) Lainaan tutkijatohtori Pii Telakiveä: "Aivot muuttuvat sen mukaan, miten niitä käytetään. Muisti ja laskutaitokaan eivät ole apuvälineiden myötä hapertuneet, vaan muuttaneet muotoaan.- Platonin mukaan Sokrates valitti, että kirjoitustaito tuhoaa muistin. Näin ei käynyt, vaan kirjoitustaito tukee ajattelua ja muistia. Samoin tekoälysovelluksia voi käyttää ajattelun apuna. -Sokrateen huolistakin tiedämme vain siksi että Platon kirjoitti ne muistiin."

Vähän samaa on ilmassa nytkin opettajien ja älylaitteiden välisessä suhteessa. Emme varmaankaan osaa vielä hyödyntää uusia ja nopeasti muuttuvia älylaitteita parhaalla tavalla oppimiseen. Sitä oppilaamme kuitenkin odottavat. He haluavat oppia tutussa oppimisympäristössä. Ei käy kateeksi opettajia, kun traditioon perustuva koululaitos kohtaa oppimisen suurimmat muutokset koskaan. Eikä vielä ole mainittu humanoidirobotteja...

Opettamisen traditio uusiutuu yhdessä toimien. Siksi tarvitaan tulevaisuuteen uteliaasti suuntautuvia kouluyhteisöjä.