Vapaus liikkua!

 Jotain aivan muuta viimeaikaisten ajatelmien sekaan. Oikein ilahduin kun luin Hesarista 31.3. liikuntakasvatuksen apulaisprofessori Arja Sääkslahden ajatuksia artikkelissa "Minä väitän". 

Lasten mahdollisuudet omaehtoiseen liikkumisen ovat muuttuneet elinaikanani paljon. Minäkin, kaupunkilaislapsi, vietin aikaani porukoissa puistoissa, pihoilla ja kellareissa "räisäämässä". Kiipeiltiin puissa ja kallioilla, leikittiin porukoilla rosvoa ja poliisia, laskettiin mäkeä. Aikuisia ei juuri näkynyt, ellei jotain sattunut. Vähän kiellettyjäkin juttuja tehtiin...Sisällä ei leikitty paljonkaan, kun ulkona oli hauskempaa.

Nyt liikkuminen ja leikki on siirtynyt paljon sisätiloihin ja lasten spontaanit ulkoleikit isoilla porukoilla tuntuu olevan kadonnut osa leikkikulttuuria. Kaupunkirakentaminen jättää vain vähän tilaa lasten itsenäisille seikkailuille. Lapsia kannustetaan (ja kuljetetaan) nyt harrastuksiin. Se on tietenkin hyvä asia, mutta pahimmillaan ne vievät niin paljon aikaa, että omaehtoiseen leikkiin ja liikkumiseen ei jää aikaa. Aikuisten ohjaamassa liikunnassa on se huono puoli, että lasten kyky organisoida leikkejä itse ei kehity, samoin kuin ei myöskään kyky arvioida riskejä ja omaa selviytymistä niistä.

Arja Sääkslahti sanoo: "Lapsen liikkumisen rajoittaminen ei vähennä, vaan lisää tapaturmia, sillä lapsi oppii hallitsemaan kehoaan vain liikkumalla ja leikkimällä- välillä rajustikin. Rymyämiset ja nujuamiset opettavat lasta hahmottamaan omia rajojaan ja säätelemään voimankäyttöään. Nämä ovat tärkeitä asioita paitsi lapsen itsensä kannalta, myös lasten yhteisissä leikeissä. Vahinkoja sattuu, ellei lapsi ole oppinut toimimaan itsenäisesti vauhdikkaammissa tilanteissa."

ja vielä

"Lapsi saa itse päättää, koska hän on valmis lisäämään haasteita. Jos haasteet osoittautuvat liian isoiksi ja tulee kuhmuja, vanhempi lohduttaa, mutta ei totea, että mitäs minä sanoin!

- Aikuisten tehtävä on huolehtia että kotiovesta on turvallista poistua."

Koulussa näkee kyllä, että lapset tulevat hyvin erilaisista kasvatustaustoista. Toisia varoitetaan melkein kaikesta, toisia on kannustettu uskaltamaan, ja on niitäkin joita ei ole valvottu juuri lainkaan.- Miten koulussa voitaisiin tukea omatoimisuutta, kykyä haastaa itseään ja toimia yhdessä muiden kanssa? Opettaja ei tietenkään voi ottaa kovin paljon riskejä siitä, että mustelmia tulee. Kuitenkin voidaan kiipeillä ulkona, käydä lumisotaa tai leikkiä kukkulankuningasta yhdessä laadituilla säännöillä. Retket lähiluontoon (jos sitä on) voivat avata mahdollisuuden vapaisiin leikkeihin. Asiaa sietää opettajien keskenään harkita.

Liikkuminen on parhaimmillaan seikkailua kavereiden kanssa. Sellaiseen pitää aikuisten antaa mahdollisuus, sillä kuten Arja sanoo: "Liikkuminen ei kehitä vain motorisia taitoja, sillä se tukee myös lapsen itsetuntoa ja oppimista. Rajoittamalla lapsen liikkumista lähiaikuiset vievät lapselta tilaisuuden oppia, oivaltaa ja kokea ilon ja vapauden tunnetta, jopa ystävyyttä." Hyvin sanottu!

Emme saa lakata luottamasta!

 Syvä huokaus....Maailmantilanne on sellainen, että kouluasiatkin tuntuvat vähemmän tärkeiltä. Tuntuu että ei ole paljon sanottavaa, niin karmeita uutisia saa joka päivä Ukrainasta nähdä ja kuulla. Mutta toisaalta ne ovat juuri nyt tärkeitä.

 Voi nähdä että maailmassa tuli Ukrainan sodan takia selvästi näkyväksi kaksi hyvin erilaista kulttuuria tai tapaa rakentaa  yhteiskuntaa. Toisaalta eurooppalainen (läntinen) arvo, jossa meillä on luottamusta ja vapautta kansalaisten kesken. Demokratia ei tietenkään ole täydellistä, mutta yritämme sitä kehittää. Toisaalta autoritäärinen harvainvalta, jossa demokratia on kulissi ja kansaa johdetaan ainoalla oikealle tielle. Moniarvoisuus nähdään Venäjällä ja muissakin diktatuuriin perustuvissa maissa heikkoutena. Nyt näemme mihin pahimmillaan ajautuu yhteiskunta, jossa ei ole luotettavaa yhteistyötä kansalaisten ja päättäjien kesken tai keskuudessakaan.

Palaan taas luottamukseen. Ei ole sattumaa, nyt ymmärrän, että jo vuosia on täälläkin ollut pyrkimyksiä horjuttaa yleistä luottamusta. Kaikenlaiset salaliittoteoriat tai viranomaisten väärässä oleminen ovat omiaan horjuttamaan meidän hyvinvointiyhteiskuntaamme, joka perustuu luottamukseen. Sen eräs näkyvin instituutio on koulumme. Meillä ei valvota opetusta, ei juurikaan pidetä valtakunnallisia kokeita ja kannustetaan oppilaita omatoimisuuteen. Ajattelemme, että sisäinen motivaatio on paras oppimisen tae. Luotamme oppilaiden haluun ja kykyyn oppia. Sitä luottamusta ei saa menettää.

Omalla opettajauralla on useinkin käynyt niin, että osoittamalla luottamusta on haastelliseenkin oppilaaseen saanut hyvän kontaktin. Ovatko koulusta putovat heitä, jotka eivät ole saaneet kokemusta siitä että heihin luotetaan tai eivät myöskään ole voineet luottaa aikuisiin? Mielestäni usein kyllä ovat. Kasvatus ja kasvu (siten kun me täällä ymmärrämme) ei onnistu ilman molemminpuolista luottamussuhdetta. 

Kansalaiseksi kasvu on koulun tärkein tehtävä. Koulu kasvattaa omalla esimerkillään ja toiminnallaan kansalaisia. Kansalaisuus perustuu moniin luottamussopimuksiin. Niihin on tärkeää tutustua jo koulussa. Oppilas jota moititaan, rangaistaan tai ei saa koulun aikuisista yhtään luottamussuhdetta, ei saa tarpeeksi eväitä rakentavan kansalaisen rooliin kasvamiseen. Toisin sanoin: Hänen sosiaalinen pääomansa ei välttämättä riitä hyvän elämän tielle. Meillä on onneksi mahtava perintö koulussamme. Näinä aikoina on varmasti entistä tärkeämpää, että opettajat osoittavat luottamustaan työyhteisössä toisiinsa ja oppilaisiinsa. Se ei tarkoita että ollaan välinpitämättömiä, päinvastoin. Luottamus pitää myös ansaita. Kasvattajan tehtävä on tuoda luottamusta tilanteisiin jossa oppilas selviytyy ilman pettymyksiä, omalla tasollaan. 

Ennen sanottiin että Siperia opettaa. Nyt myös Ukraina opettaa. Kansakunta joka tiivistää rivinsä ja toimii yhdessä arvojaan puolustaen, selviytyy pahoistakin paikoista. Yhteiskunnassa vallitseva yleinen luottamus on arvo, joka toivottavasti ymmärretään säilyttää myös silloin kun emme ole suorassa kriisissä. Koulussa vahvistetaan kulttuurimme arvoja. Onhan Perusopetuslaki antanut tehtäväksi: Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. §2
Tätä tarvitaan.

Kuvassa minä ja isäni Kaisaniemen puistossa joskus kauan sitten...Keskinäistä luottamusta oli.

Uusi yhteisöllisyys, tärkeää tietoa!

Laitoin Liisan kirjan "Uusi yhteisöllisyys- kasvatusyhteisön rakentamisen ammattitaito" (2012 Arator, 2022 BoD) uudelleen painettavaksi ja myyntiin. Se on työyhteisön hyvinvoinnin ja sen kehitämisen perusteoksia. Ajankohta on julman osuva. Etenkin tässä maailman tilanteessa huomaan taas miten ehdottoman tärkeää on opettaa ihmisiä toimimaan yhdessä, luottaen ja luotettavasti. Se on kasvattajien ykköstehtävä.

Usein ajatellaan, että hyvät työkaverit tai hyvinvoiva työyhteisö ovat onnekkaiden sattumien ansiota. Voi olla joskus niinkin, mutta yleisesti hyvää yhteisöllisyyttä voi tuottaa työyhteisöön ohjauksella, osaamisella. Itse olen saanut paljon ymmärrystä Liisalta yhteisöjen ja ryhmien rakenteesta ja niiden ohjaamisesta. Opettaja on ryhmänsä organisoija ja rehtori/johtoryhmä koulun ammattiyhteisön hyvinvoinnin ja tuottavuuden vastaava. Aika monet asiat tarvitsevat avoimuutta, sitä että sovitaan tavoitteet ja miten arvioidaan niihin pääsemistä.

Kouluissakin on tuttua, että työyhteisössä ei oteta esille asioita, joista käydään supattelua tai pidetään mökötystä yllä. Silloin ei hyvä yhteisöllisyys pääse kehittymään. Ammatillinen toiminta yhteisön vuorovaikutussuhteissa on etenkin kasvatusyhteisöissä välttämätönä, koska niissä annetaan mallia lapsille ja nuorille, jotka kuitenkin havainnoivat hyvin tarkasti kaiken sen mitä aikuiset tekevät. Koulu on sosiaalinen näyttämö, jossa opettajat ja muu henkilökunta ovat ohjaamassa, mutta myös katseiden kohteena.

Uskallan kerrankin mainostaa!

              LINKKI verkkokauppaan

Kirjan esittelyteksti:

Kirja tarjoaa työkaluja (tietoa, esimerkkejä, testi) työyhteisöille, etenkin kasvatusalalla.
Se antaa pohjaa työpaikan ryhmien toimivuuden ja niiden dynamiikan ymmärtämiseksi. Tämä helpottaa hyvän työyhteisön ohjattua rakentamista.

Työpaikat eivät aina toimi niin kuin kaikki haluaisivat, vaikka yleensä kaikilla on hyvin samanlainen käsitys siitä, miten työpaikalla tulisi käyttäytyä ja millainen ilmapiiri olisi ihanteellinen. Miksi näin on? "Vanhan hyvän ajan yhteisöllisyys" eli luontainen yhteen kasvaminen ei enää toteudu tässä ajassa. Tämän päivän arvot, tehtävät ja yhteiskunnan rakenne edellyttää työntekijöiltä aktiivista roolia ja esimiehiltä osallistavaa johtamista.

Kirjoittaja Liisa Raina ent. Kiesiläinen (FM, psykologi) on kokenut yhteisökouluttaja. Hän on kirjoittanut useita alansa tietokirjoja.